Miksi Get Out on niin kauhea, hauska ja ankara

Katson elokuvan varmasti ennen pitkää myös kolmannen kerran.

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Get Out on tarina afroamerikkalaisesta valokuvaajasta, joka lähtee tapaamaan valkoisen tyttöystävänsä vanhempia.

Juonesta en halua kertoa enempää. Get Out on kauhua, komediaa ja hävytön satiiri.

Sen voi katsoa puhtaasti kauhuna, jonka tarina ammentaa vallankäytöstä ja peloista. Vainoharhoilta vaikuttavat pahat aavistukset osoittautuvat absurdin kipeällä tavalla todeksi. Hengenheimolaisia ovat Roman Polanskin Rosemaryn painajainen, John Frankenheimerin Seconds ja ehkä myös Robin Hardyn Uhrijuhla eli The Wicker Man. Kyse on myös body horrorista David Cronenbergin tapaan, ja tätä yhteyttä alleviivaa edesmenneen hörhön videoviesti kuin suoraan Videodromesta. Enkä ihmettele, että Brian Yuznan ohjaama luokkaerokauhun kulttiklassikko Society on mainittu muutamissa Get Outin asiantuntevissa amerikkalaisarvioissa.

Se viittauspostimerkkeilystä. Get Out on rotu- ja yhteiskuntateemojen satiirina yhtä mehukas kuin kauhuelokuvana. Näitä teemoja karnevalisoidessaan se on asiaankuuluvan julkea. Hyväosaiset valkoiset voivat osoittautua yhtä ylilyödyn ilkeäntyhmiksi kuin jossain Chappelle’s Show’n sketsissä. Rohkeudesta kertovat myös tavat, joilla ohjaaja-käsikirjoittaja Jordan Peele kehtaa käyttää stereotyyppejä tummaihoisten fyysisestä kyvykkyydestä ja seksuaalisuudesta, käännellä myyttejä ja korostaa niitä.