Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Miksi elokuvat arvostellaan tähtiasteikolla?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 27.4.2009 05:58

Eurooppalainen ja amerikkalainen tapa ymmärtää elokuvaa on aivan erilainen. Myös valtamedioiden kritiikki pakottaa elokuvat samaan karsinaan.

Eurooppalainen ja amerikkalainen näkemys elokuvataiteesta ovat liki päinvastaisia. Näin väitti näyttelijä Willem Dafoe Berliinin elokuvajuhlien mielenkiintoisimmassa tilaisuudessa, nuorten elokuvantekijöiden tapaamisessaan.

Dafoe sanoi, että amerikkalaisen katsantokannan mukaan kaikki elokuvat on tarkoitettu kaikille. Jos elokuva ei ole hitti, se on kehno, ja jos se menestyy, se on hyvä.

Eurooppalaiset ymmärtävät paremmin, että eri elokuvilla on erilaiset yleisöt, ja että jos elokuva jää vaille suurta yleisöä, voi se silti olla erinomainen.

Tietenkin Dafoe kärjisti ja yleisti – kyllähän amerikkalaiset osaavat taitavasti markkinoida elokuvansa erilaisille kohdeyleisöille – mutta kunnianhimoisen draamaelokuvien tekijän silmissä asia varmaankin näyttää tuolta.

Ei ihme, että Platoonin ja Kristuksen viimeisten kiusauksien aikaan yhtenä suurimmista amerikkalaisnäyttelijöistä pidetty Dafoe muutti Italiaan ja on viime vuodet työskennellyt lähinnä eurotuotannoissa (seuraavaksi vuorossa on Lars Von Trierin ohjaama Antichrist).

Elokuva, kirjallisuus, ooppera ja erilaiset kritiikkiperusteet

Vertauksesta tuli oitis mieleeni se Suomeen vain muutama vuosi sitten levinnyt vitsaus, että kutakuinkin kaikkien lehtien arvosteluissa on pakko antaa elokuville tähdet.

Ymmärrän, että tähtien antaminen on usein ns. taviskuluttajan palvelemista, mutta samalla se edustaa tuota Dafoen mainitsemaa tapaa pakottaa kaikki elokuvat samalla viivalle. Elokuva pelkistetään tuotteeksi, ja kaikki elokuvat samalle skaalalle: 1-5.

Se on ihan ok, jos käsiteltävänä on X-Men osa 4, uusi Dan Brown -filmatisointi tai vaikka Markku Pölösen uusi kilpa-autoilufarssi, jonka nimi viittaa alushousuihin tarranneeseen ulosteeseen.

Se ei ole välttämättä ok, jos kyseessä on raskas draama lukutaidottomasta keskitysleirin vartijasta tai massiivinen, mutta ekspressionistinen Che Guevaran kohtalon pohdiskelu.

Se on hullua, jos tähdet pitäisi antaa elokuvalle, joka on hyvä mutta epätavallinen. Elokuva, joka on edelläkävijä, poikkeaa ruodusta ja kuuluu totuttujen karsinoiden ulkopuolelle saa todennäköisesti huonot tähdet, tai mikä vielä pahempaa, keskinkertaiset (tapaus Muukalainen).

Milloinkohan kirjallisuudelle ryhdytään antamaan tähtiä laatulehdissä? Olisiko Sofi Oksasen Puhdistus ihan viiden tähden kirja? Varmastiko? Annetaanko tähdet romskun ilmestymispäivänä vai viiden vuoden koeajan jälkeen?

Entäpä ooppera ja klassinen musiikki – kun arvostelujen lukeminen on niin hankalaa ja vaivalloista, olisi mukava tsekata vähän nopeammin, irtosiko vaikka Kaarle-kuninkaan metsästykselle neljä tähteä. Entä avattaisiinko tähdittäminen netissä kaikille saitin kävijöille: sitten voisi klikata, että tää viimeisin kokeellinen baletti, hei no näkemättä paskaa, kaks tähtee.

Itse palan halusta päästä ropsimaan tähtiä Kansallisteatterin Tuntemattomalle, joka oli iso pettymys. Olen kai liian nuori ymmärtämään ja mielessäni hyväilemään Smedsin rajuiksi sanottuja rinnastuksia. Siis kolme tähteä, max.

Siinä ei olisi mitään tolkkua, mutta elokuvien tähdittämisessä muka on.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Vastauksena otsikkoon, jotta Hanska voisi kertoa meille muille onko niitä liikaa vai liiän vähän.

Hyvä esimerkki siitä mitä tapahtuu kun kaikille annetaan mahdollisuus arvostella elokuva, on IMDB. Arvosteluasteikko on siellä 1-10 ja kaikista äänistä lasketaan jonkin kaavan perusteella lopullinen arvosana. Lopputuloksena on se, että jos elokuvalla on arvosanana noin 7 tai vähän alle, niin elokuva voi olla ihan mitä vaan surkean ja erinomaisen väliltä.

Movielensin ja Rotten Tomatoesin sekä Roger Ebertin arvosteluiden perusteella saan yleensä muodostettua jonkinlaisen käsityksen siitä kannattaako elokuvaa katsoa. Movielens on mielestäni noista kolmesta paras koska se muodostaa arvion arvosanasta, jonka käyttäjä elokuvalle antaisi katsomisen jälkeen.

Mun mielestä kaikenlainen tollanen ”tähtiarvioiminen” on aika läppää touhua ihan jokaisen elokuvan kohdalla, koska ihan selvästihän elokuva on jokaisen oma kokemus.
En oikeen ymmärrä, miks sun mielestä noitten isojen leffojen kohdalla on ok käyttää sitä ja pienempien ei. Kaikki kriitikothan haukkuu tollaset isot leffat aina ihan metsään, ellei ne oo saanu oscaria tai on jotakin muuta kuin draamaa ja antaa niille kaks tähtee, vaikka tuskin leffa nyt on täysin paska jos siitä miljoonat tykkää. Sit ne ylistää tälläsiä kokeellisia, ilman mitään perusteita ihan vaan sen kokeellisuuden tai ties minkä takia.
Tää just osottaa sen, että tollanen arvioiminen on aika lailla yhtä tyhjän kanssa, kun tuntuu että se noudattaa aika samaa linjaa koko ajan. Just koskaan ei pahemmin ylistetä komedioita, piirrettyjä yms. ja jotenkin aina kaikki klassikot ja oscar -palkitut on vaaan niin hyviä jo ihan vaan sen yleisen luulon/tiedon perusteella. Ja kaikki draama ja dokumentit on itsessään hyviä. Öööö. Lisäks arvostelusta paistaa läpi usein juuri, kuka sen on tehnyt ja miksi. Ei mtn arvosteluja ees oikeestaan kannata lukea ainakaan vakavassa mielessä. Mieluummin kannaattaa vaikka kysyä kavereilta, jonka taustan tuntee, et montakos tähtee ne antas :D ja vielä parempi, menee ite kattoo ja antaa sit oman arvosanansa, sillä sehän on itsensä kannalta lopulta tärkeintä.
PS. Itse kattelen sekä ns. näitä isoja leffoja, mut myös aika uugee kamaa.

Ongelma on kai yksinkertaisesti siitä, että keskiverto elokuva-arvostelu ei ole millään tavalla kunnianhimoista journalismia. Teatterin, kuvataiteen ja kirjallisuuden kohdalla tilanne on paljon parempi. Kenestä ja mistä tämä kertoo, olisi ehkä pohtimisen arvoinen kysymys. Onko kyse leffakriitikoista, joilla ei ole kompetenssia? Vai lehtien kohderyhmäajattelusta? Elokuvan asemasta kulttuurissa?

Taidekritiikki pelkästään suositusautomaattina on vain markkinointikoneiston jatke. Siihen sopivat paljon paremmin sosiaalisen median välineet, kuten edellä mainittu Movielens. Niitä ei rasita markkinamiesten tarve myydä katsojalle sellaista, mitä hän ei halua nähdä.

Mediassa julkaistavan elokuvakritiikin pitäisi olla samassa suhteessa elokuvaan kuin poliittinen journalismi on politiikkaan: kriittistä, arvioivaa, avaavaa, kehittävää. Sellaista, joka saa katsojan näkemään teoksen paremmin, ymmärtämään sitä ja koko elokuvakulttuuria. Samalla se asettaisi elokuvantekijät vastuuseen siitä, miten he osallistuvat elokuvakulttuurin rakentamiseen.

Ismo: On kyllä ihan naurettavan ylimielistä todeta, että muiden taiteiden arvostelut ovat jotenkin lähtökohtaisesti parempia kuin elokuvien. Olen lukenut aivan diibadaaba-tason arvosteluja näyttelyistä, joten väite tuntuu ainakin omaa korvaani todella typerältä. Itse asiassa vaikuttaa siltä, ettet lue paljoa elokuvakritiikkiä. Kyllä jokaisen taiteen alan arvioissa on osa hyviä ja osa vähemmän hyviä arvioitsijoita. Ongelma elokuvakritiikissä tuntuu olevan, että ihmiset tuntuvat typistävän kaiken sen sanallisen ilmaisun siihen ”loppuarvosanaan”. Ts. eivät jaksa lukea koko juttua. Sitten näitä tähtiarvosanoja levitellään kaverilta toiselle eteenpäin.

Elokuvien arvostelutähdet on tarkoitettu – ilkeästi sanottuna – lukutaidottomille idiooteille. Ja se ei ole ainoastaan arvostelijoiden ja medioiden kirous, vaan sitä tekevät myös monet kuluttajat ja elokuvanharrastajat. Monesti kuulee elokuvista jutellessa kysyttävän: ”Montaks tähtee antasit sille?” Sitten on nämä elokuva-aiheiset keskustelupalstat, joissa alan harrastajat arvoivat innokkaasti näkemiään elokuvia lätkäisemällä niille laiskasti jotakin tähtiä tai arvosanoja. Viimemainitut ovat ainakin yhtä tyhjän kanssa, koska jos palstalla on vaikka viisikymmentä keskustelijaa, joilla jokaisella on oma käsityksensä siitä mitä mikäkin tähti tarkoittaa, niin eihän siitä voi saada mitään yhteistä linjaa.

Ina Mikkolalle: vielä tänäkin päivänä elää varsinkin nuorten kuluttajien keskuudessa vanha ennakkoluulo, jonka mukaan kriitikot haukkuvat aina kaikki viihde-elokuvat. Ei pidä paikkansa, vaikka monet valtamediat toki hyysäävät nurkissaan vielä joitakin konsevatiiveja. Mutta ei yksi Tapani Maskula kesää tee. Monet kriitikot osaavat tarvittaessa erottaa toisistaan ns. ”taiteen” ja ”viihteen” (henk.koht. en oikein jaksa tätä jyrkkää vastakkainasettelua), ja arvioida niitä omien kriteerien mukaan. Ja mielestäni on ihan oikein, jos huono viihde-elokuva haukutaan. Ei elokuvan ns. viihdyttävyys pitäisi olla mikään tekosyy sille jos leffa on susihuono.

En anna mitään painoarvoa kenellekkään arvostelijoille,en musiikin,elokuvien enkä minkään muunkaan kriitikoille.Ja ihan hyvin olen tullut toimeen tähänkin asti ja olen löytänyt ihan itsekseni loistavaa musiikkia ja elokuvia.Mutta tykkään kuitenkin lukea juttuja elokuvista ja siitä mistä joku elokuva esim.kertoo ja taustoista.Jos joku haluaa juttujen perään laittaa omat tähtensä jostain elokuvasta niin jätän ne yksinkertaisesti noteeraamatta.

Ina Mikkola: ”En oikeen ymmärrä, miks sun mielestä noitten isojen leffojen kohdalla on ok käyttää sitä ja pienempien ei. Kaikki kriitikothan haukkuu tollaset isot leffat aina ihan metsään, ellei ne oo saanu oscaria tai on jotakin muuta kuin draamaa ja antaa niille kaks tähtee, vaikka tuskin leffa nyt on täysin paska jos siitä miljoonat tykkää. ”

Suurin osa Hollywoodin elokuvista on tuotteita, jotka on testattu ennakkoyleisöillä, viilattu miellyttämään mahdollisimman monia ja tienaamaan mahdollisimman paljon rahaa. Kovin pitkää elinikää niille on turha luvata – vaikka sinänsä ihan kivat National Treasuret ja Pirates of the Caribbean-jatko-osat ovat olleet ensi-iltavuosiensa katsotuimpien kärkeä, tuskin moni nostaisi niitä suosikkielokuvikseen tai edes henkilökohtaiseen top 30:een nyt saati kymmenen vuoden kuluttua. Tuskinpa näiden alhaisimpia yhteisiä nimittäjiä etsien jalostettujen tuote-elokuvien tekijätkään ovat yhtään harmissaan siitä, että ne heitetään arvioissa tähtiasteikolle.

Suurketjujen hampurilaisetkin ovat länsimaailman suosituinta ravintolaruokaa ja niillä saa vatsansa täyteen, mutta laadukkaista raaka-aineista hyvin ja sydämellä valmistettuun ateriaan verrattuna ne ovat suoraan sanottuna sitä täyttä paskaa, ”vaikka miljoonat tykkäävät”.

”tuskin leffa nyt on täysin paska jos siitä miljoonat tykkää” –miljoona kärpästä vai miten se nyt oli…

Hyvä kriitikko on samalla tavalla yleisön palvelija kuin hyvä toimittajakin, eivät parhaat lehtijutut synny miettimällä tykkääkö yleisö kirjoituksesta. (oikea) Elokuvakriitikko tuntee elokuvataidetta ja arvioi siltä pohjalta näkemäänsä elokuvaa. Kritiikki on eri asia kuin mielipide. Ja jos ihminen ei ymmärrä elokuvataiteesta hevonkukkua niin hänelle voidaan helposti näyttää mitä tahansa popcornin lisuketta. Siksihän ne ”isot leffat” ovat niin suosittuja. Ne ovat yhtä helposti pureskeltavia kuin popcornit.

National Treasuret ja Pirates of the Caribbean-jatko-osat joilla on ihan oma kohderyhmänsä,jotka ovat lapset,nuoret ja koko perhe,enpä usko kovin monen perheen käyvän katsomassa yhdessä taide-elokuvia.Eiköhän elokuvakin taiteenmuotona ole monipuolinen ja kaikille löytyy jotain.Monet viimeaikojen Oscar voittaja elokuvat ovat olleet todella isoja pettymyksiä ja sitten on vielä nämä taiteen nimissä tehdyt monet elokuvat ,mitkä eivät tunnu aukeavan,kuin ohjaajalle itselleen.

Kiitos Kalle jälleen keskustelua herättävästä jutusta :)

Täytyy myöntää, etten itse ole kauheasti ajatellut koko arvostelusysteemiä aikaisemmin. Kirjoitat kuitenkin ihan aiheesta. Kun miettii, mikä määrä ja miten erilaisia elokuvia nykyään tehdään, on tosiaan aika tökeröä änkeä kaikkea samaan arvosteluasteikkoon.

Elokuvataide ei ole yhtä kuin taide-elokuva. Mutta koska niin monelle ”tavikselle” sanat taide ja kulttuuri on opetettu mieltämään vastenmielisiksi, itsen tyhmentäminen roskaa katsomalla luullaan ainoaksi miellyttäväksi kokemukseksi. Ja tietysti osa ei vaan tykkää jos joutuu ajattelemaan. Elokuvataiteellisesti hyvän elokuvan ei tarvitse olla tylsä tai sellainen että ”se aukeaa vain ohjaajalle itselleen”. Elokuvataide on tarinankerrontaa käsikirjoituksen ja filmin yhteistyöllä, siis samaa kuin vaikka kirjallisuus, mutta visuaalista. Elokuvaohjaaja luo näkyville sen minkä lukija itse kuvittelee lukiessa kirjaa.
Eihän hyvää kirjallisuuttakaan kutsuta miksikään ”taidekirjallisuudeksi”, miksi siis hyvää elokuvaa ”taide-elokuvaksi”?

Whitejazzin kirjoitus muistuttaa eräästä ongelmasta: Suomen kielestä puuttuu ilmaisu, joka vastaisi englanninkielistä ”art house” -käsitettä. Sillä tarkoitetaan oikeastaan kaikkea, mikä ei ole valtavirtaa. Art house-termi merkitsee, että kyseessä ei ole monisaliteattereissa esitettävä Hollywood-hitti, vaan pienemmistä art house -elokuvateattereista esityspaikkansa löytävä elokuva. Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa art housea ovat kaikki ei-englanninkieliset elokuvat ja pienemmät paikalliset tuotannot, dokumentit ja mikseivät myös erikoisemmat komediat tai kauhuelokuvat – art house-elokuva voi kuulua myös kaupalliseksi miellettyyn genreen. Art house ei siis tarkoita välttämättä vaikeaa, vakavaa ja ryppyotsaisen kunnianhimoista elokuvaa.

Mikä olisi sopiva sana suomeksi?

”Taide-elokuva” kuulostaa aika tönköltä, ja antaa ymmärtää, että muut kuin tähän ryhmään kuuluvat elokuvat eivät voisi olla taidetta. Sama ongelma on sanalla ”laatuelokuva” – kyllä erittäin kaupallinenkin elokuva voi olla myös laadukas. Juuri tällaista taiteen ja viihteen aggressiivista vastakkainasettelua olisi hyvä välttää. Silti olen esimerkiksi Helsingin elokuvateatterisalien vähenemisestä lehtiin kirjoittaessani kertonut – paremman sanan puutteessa – laatuelokuvien joutumisesta ahtaalle.

Kalle Kinnunen:
”tuskin moni nostaisi niitä suosikkielokuvikseen tai edes henkilökohtaiseen top 30:een nyt saati kymmenen vuoden kuluttua.”
Ja näinkö sit kävis ”taide-elokuvien” kohdalla sit helpommin, et muistiin jäis hhmmm. Ja uskon, et yhtälailla tuotetut esim. Forrest Gump ja Rocky -elokuvat oli sillon ilmestyessään suosiossa ja vieläkin osan lemppareita, et arvo on säilyny, vaikka kuinka on tuotettu.

Ina Mikkola: ”Ja uskon, et yhtälailla tuotetut esim. Forrest Gump ja Rocky -elokuvat oli sillon ilmestyessään suosiossa ja vieläkin osan lemppareita, et arvo on säilyny, vaikka kuinka on tuotettu.”

Puhuin suurimmasta osasta Hollywoodin tuotteita. Suurin osa tänä kesänäkin listoille nousevasta kamasta (lähinnä jatko-osia muuten) unohtuu, kun aika menee ohi huumorin ja erikoistehosteiden tyylistä. Näiden elokuvien parasta ennen -päivä tulee vastaan nopeasti.

Se, että nostit esimerkeiksi Forrest Gumpin (15 vuotta vanha elokuva) ja Rockyt (ensimmäinen tehty 33 vuotta sitten), kertoo hyvin siitä, että megayleisöt keräävien leffojen joukossa on toki yhteiseen muistiin jääviä, tunteellisesti väkeviä helmiä, mutta niitä ei tule joka vuosi.

Rockyn jatko-osat taas tuskin ovat aikuisten lemppareita muuten kuin camp-hengessä (oma suosikkini on nelososa, jossa on poikkeuksellisen hehkeää Neuvostoliiton kritiikkiä).

Olisi kiva tietää mitkä ovat Kalle Kinnusen lempielokuvia niin se helpottaisi ymmärtämään vähän missä mennään ja siinä selviäisi ainakin itselle eroaako elokuva makumme kuin yö ja päivä.

Omat suosikkielokuvani tuskin liittyvät tähän käsiteltävään aihepiiriin, mutta mikäpä ettei – voin yrittää koota jonkinlaista listaa lähipäivinä erilliseksi blogimerkinnäksi.

Juu,kiitoksia vaan.Olen lueskellut tätä blogia mielenkiinnolla ja jatka samaan malliin,hyviä kirjoituksia.

Kiinnostava aihe. Harmi että heräsin keskusteluun myöhässä.

Kirjoitan itse jonkin verran elokuva-arvioita, ja tähtijärjestelmä vaivaa myös minua. Yksi syy on se, että koen eri ihmisten mieltävän tähtien määrän merkityksen eri tavalla.

Yhden mielestä ns. keskitasoinen elokuva ansaitsee kolme tähteä (onhan kolmonen myös 1-5-asteikon keskellä), ns. hyvä elokuva ansaitsee viisi tähteä ja yksi tähti on vain kaikista kauheimmille tuotoksille. Toisen sisäisellä asteikolla taas kaksi tähteä viittaa tyypilliseen massoille tuotettuun amerikkalaiseen teatterielokuvaan, kolme tarkoittaa monin osin onnistunutta elokuvaa, neljä kaikin puolin ansiokasta ja hyvää elokuvaa ja viisi muutaman kerran vuodessa vastaan tulevaa mestariteosta.

Jos näistä kahdesta esimerkkipuolueesta on valittava, myönnän itse kallistuvani jälkimmäiseen, vaikkakaan en toki ihan noin kärjistetysti tai orjallisesti. Jos joku katsoo arvostelemastani elokuvastani pelkät tähdet mutta kallistuu itse toiseen puolueeseen, voi näistä erosta johtuen (toki on muitakin syitä) saada puuttellisen kuvan elokuvan tasosta tai mielipiteestäni.

Lukemalla tekstin olisi varmasti paljon viisaampi, mutta siihen menee aikaa. Arviossa itsessään saatan esimerkiksi mainita, kenen oletan pitävän elokuvasta huomattavasti itseäni enemmän. Ongelmaan auttaa myös se, että lukee jonkun kriitikon tekstejä sen verran että oppii hänen tapansa tähdittää. Vrt. aiheen yhteydessä usein mainittu Tapani Maskula.

Henkilökohtaisesti voisin luopua tähdistä, mutta kuten Kinnunenkin sanoi, ne ovat lukijan palvelua. Lehteä selaava lukija näkee yhdellä vilkaisulla ainakin viiden ja yhden tähden elokuvat. Näin hän voi kiertää huonot elokuvat kaukaa ja tarttua hyviin uhraamatta aikaa lueskelulle.

Näitä luetaan juuri nyt