Miksi elokuvat arvostellaan tähtiasteikolla?

Eurooppalainen ja amerikkalainen tapa ymmärtää elokuvaa on aivan erilainen. Myös valtamedioiden kritiikki pakottaa elokuvat samaan karsinaan.

Eurooppalainen ja amerikkalainen näkemys elokuvataiteesta ovat liki päinvastaisia. Näin väitti näyttelijä Willem Dafoe Berliinin elokuvajuhlien mielenkiintoisimmassa tilaisuudessa, nuorten elokuvantekijöiden tapaamisessaan.

Dafoe sanoi, että amerikkalaisen katsantokannan mukaan kaikki elokuvat on tarkoitettu kaikille. Jos elokuva ei ole hitti, se on kehno, ja jos se menestyy, se on hyvä.

Eurooppalaiset ymmärtävät paremmin, että eri elokuvilla on erilaiset yleisöt, ja että jos elokuva jää vaille suurta yleisöä, voi se silti olla erinomainen.

Tietenkin Dafoe kärjisti ja yleisti – kyllähän amerikkalaiset osaavat taitavasti markkinoida elokuvansa erilaisille kohdeyleisöille – mutta kunnianhimoisen draamaelokuvien tekijän silmissä asia varmaankin näyttää tuolta.

Ei ihme, että Platoonin ja Kristuksen viimeisten kiusauksien aikaan yhtenä suurimmista amerikkalaisnäyttelijöistä pidetty Dafoe muutti Italiaan ja on viime vuodet työskennellyt lähinnä eurotuotannoissa (seuraavaksi vuorossa on Lars Von Trierin ohjaama Antichrist).

Elokuva, kirjallisuus, ooppera ja erilaiset kritiikkiperusteet

Vertauksesta tuli oitis mieleeni se Suomeen vain muutama vuosi sitten levinnyt vitsaus, että kutakuinkin kaikkien lehtien arvosteluissa on pakko antaa elokuville tähdet.

Ymmärrän, että tähtien antaminen on usein ns. taviskuluttajan palvelemista, mutta samalla se edustaa tuota Dafoen mainitsemaa tapaa pakottaa kaikki elokuvat samalla viivalle. Elokuva pelkistetään tuotteeksi, ja kaikki elokuvat samalle skaalalle: 1-5.

Se on ihan ok, jos käsiteltävänä on X-Men osa 4, uusi Dan Brown -filmatisointi tai vaikka Markku Pölösen uusi kilpa-autoilufarssi, jonka nimi viittaa alushousuihin tarranneeseen ulosteeseen.

Se ei ole välttämättä ok, jos kyseessä on raskas draama lukutaidottomasta keskitysleirin vartijasta tai massiivinen, mutta ekspressionistinen Che Guevaran kohtalon pohdiskelu.

Se on hullua, jos tähdet pitäisi antaa elokuvalle, joka on hyvä mutta epätavallinen. Elokuva, joka on edelläkävijä, poikkeaa ruodusta ja kuuluu totuttujen karsinoiden ulkopuolelle saa todennäköisesti huonot tähdet, tai mikä vielä pahempaa, keskinkertaiset (tapaus Muukalainen).

Milloinkohan kirjallisuudelle ryhdytään antamaan tähtiä laatulehdissä? Olisiko Sofi Oksasen Puhdistus ihan viiden tähden kirja? Varmastiko? Annetaanko tähdet romskun ilmestymispäivänä vai viiden vuoden koeajan jälkeen?

Entäpä ooppera ja klassinen musiikki – kun arvostelujen lukeminen on niin hankalaa ja vaivalloista, olisi mukava tsekata vähän nopeammin, irtosiko vaikka Kaarle-kuninkaan metsästykselle neljä tähteä. Entä avattaisiinko tähdittäminen netissä kaikille saitin kävijöille: sitten voisi klikata, että tää viimeisin kokeellinen baletti, hei no näkemättä paskaa, kaks tähtee.

Itse palan halusta päästä ropsimaan tähtiä Kansallisteatterin Tuntemattomalle, joka oli iso pettymys. Olen kai liian nuori ymmärtämään ja mielessäni hyväilemään Smedsin rajuiksi sanottuja rinnastuksia. Siis kolme tähteä, max.

Siinä ei olisi mitään tolkkua, mutta elokuvien tähdittämisessä muka on.