Miksi Battleship on onnistuneempi elokuva kuin Prometheus

Onko se Alien -saagan esiosa? Eipä oikeastaan. Onko se älykästä scifiä? Ei. Ridley Scottin odotettu Prometheus on massiivinen elokuva ei-mistään.

Tämä blogimerkintä perkaa muutamia Prometheuksen juonen yksityiskohtia sen verran, että mikäli elokuva on näkemättä ja se kiinnostaa, ei välttämättä kannata lukea eteenpäin. Pienetkin paljastukset kun pilaavat sen nautinnon, mitä Prometheus jaksaa antaa.

Paljastan myös toisen otsikossa mainitun elokuvan pari tapahtumaa, mikä ei taatusti haittaa sen katsomista.

Ridley Scottin ohjaamaa Prometheusta odotettiin, koska sen piti olla esiosa Alien-elokuville. Niistä ensimmäisen Scott ohjasi itse. Se sai ensi-iltansa vuonna 1979 ja James Cameronin toiminnallisempi Aliens vuonna 1986. Pidän jälkimmäisestä enemmän. Molemmat varhaiset Alienit ovat genrensä mestariteoksia. (Myöhemmin on tehty pari virallista jatko-osaa lisää ja pari sangen kehnoa hybridileffaa, joissa ihmissankarit ottivat mittaa alien-hirviöiden ohella Predator -elokuvista tuttujen avaruuden paskiaisten kanssa.)

Prometheuksessa elokuvassa Maapallolta löytyy merkintöjä, joiden perusteella ihmiskunta on jo varhaisvaiheessaan saanut vierailijoita tietyltä tähdeltä. Sinne siis suunnataan, eikä reissu pääty hyvin.

Ensi-iltaviikonloppunaan Suomessa komeat liki 30 000 katsojaa kerännyt Prometheus on visuaalisesti komea, samaan tapaan kuin elefantti on visuaalisesti komea, etenkin jos sellaista ei ole aiemmin nähnyt.

Filosofisesti Prometheus on yhtä antoisa kuin elefantti esineenä. Mitään älyllistä se ei lähtökohtansa julistamisen jälkeen viestitä. Sen massiivisuutta voi pohtia, sen vetovoimaa ihmetellä. Mikä järkäleessä kiehtoo? Siinä on pinnallisinta sense of wonderia juuri ja juuri lipun hinnan edestä niille, joille se riittää.

Jännittävä elokuva ei ole kuin parin jakson aikana. Sen nyt taitavana kuvan kuljettajana tunnetun Scottin miltä tahansa ohjaukselta vaatiikin. Alienin ja Aliensin edelleen hiostavasta tunnelmasta ei ole jälkeäkään.

Kyllä Prometheuksen parissa sen keston verran viihtyy, mutta käteen ei jää yhtään mitään.

Näin jo huhtikuussa ensi-iltaan tulleen Battleshipin vasta nyt. Sen pitäisi olla blockbuster-elokuvien piirissä sitä daijuinta osastoa. Pohjana on Hasbron elektroninen laivanupotuspeli, vihollisina Maapallolle hyökkääviä kiukkuisia olentoja. Taistelut käydään merellä avaruusalusten ja Yhdysvaltain laivaston sota-alusten välillä.

Battleship on selvästi tehty samoin Hasbron avaruusleluihin perustuvan, jopa miljardien arvoisen Transformers -elokuvafranchisen siivellä, rahastamaan Transformers-jatko-osien välivuotena.

Uskottavuudeltaan Prometheus ei ole lainkaan Battleshipin edellä. Noomi Rapacen roolihahmo suorittaa robottikirurgilla itselleen eräänlaisen äärimmäisen, joskin salamannopean keisarinleikkauksen, sulkee haavan niiteillä (???) ja juoksee siitä tiehensä hieman ähkien sekä myöhemmin pelastautuu ilmasta päälleen rojahtavan Olympiastadionin kokoisen avaruusaluksen alta kirjaimellisesti parin sentin marginaalilla.

Battleshipissä hahmot ovat (itsetietoisesti) käveleviä kliseitä ja poptähti Rihanna paljastaa olevansa harvinaisen huono näyttelijä. Mutta so what – he ovat silti sympaattisia.

Prometheuksen alkumetreillä sen käsikirjoitus osoittautuu katsojaa halventavaksi tuherrukseksi. Tälle ihmiskunnan tärkeimmälle matkalle on otettu puupäitä, jotka debyyttirepliikeillään ääneen julistavat olevansa reissussa vain rahasta, eikä heitä kiinnosta mikään. Aluksen kapteeni on heti vuosien horroksesta herättyään sikaria röyhyttelevä musta panomies. Pitäisikö näihin B-elokuvien romukopasta kaivettuihin hemmoihin uskoa?

Elokuvien suurin ero on siinä, että Prometheus on poseeraava, paatoksellinen, turpeasti täynnä omaa vakavuuttaan. Battleship taas on sitä mitä siltä odottaa, ”uskottavuudelle” pitkät haistattava, vauhdikas bile-elokuva, jossa erästäkin avaruushyökkääjää lyödään svengaavasti nyrkillä kuonoon ja lopussa kosmiset nilkit niitataan AC/DC:n tahtiin. Rakastin kriittisten hetkien kohtausta, jossa pirullinen ongelma – kuinka siirtää tuhatkiloinen ammus jättimäisen laivan päästä toiseen? – ratkaistiin tehokkaasti: se kannetttiin sinne miesjoukolla.

Jotain modernien blockbuster-elokuvien kulttuurista kertoo se, että tämä simppeli veto tuntui oivaltavammalta kuin mikään Prometheuksessa, joka huipentuu ihan elokuvakoulun apuluokkatason sinne tänne juoksenteluun.

Toki Prometheuksessa oli enemmän viileitä avaruusteknologian kuvia ja karismaattisen Rapacen ohella Michael Fassbender teki näissä puitteissa oikein hyvän ja mieleenpainuvan roolityön. Mutta mitä väliä sellaisella on, kun elokuva ympärillä on sieluton?

Battleshipin vilpittömästi vähä-älyisen jamboreen päättyessä olin hyvällä tuulella: sain sitä mitä halusin. En enempää, en vähempää. Kaksi tuntia kului ihan mukavasti.

Jo kauan ennen Prometheuksen lopputekstien alkua tiesin, että parin tunnin ajan tuijottamani elefantti oli täytetty. Aikaa sitten kuollut.