Miksi Avatar on myrkkyä elokuvan tulevaisuudelle

James Cameronin kolmiulotteinen Avatar on kerännyt rutkasti yli miljardi euroa. Se on pian kaikkien aikojen menestynein elokuva.

Avatar ei ole huono. Se on jännittävän ja viehättävän näköinen sekä kohtuullisen viihdyttävä – ihan kivaa hömppää. Mutta sen odotukset ylittäneen suosion seuraukset eivät ole kauniit.

Odotettavissa on 3D:n ylimenokausi, koska nyt Hollywoodin elokuvastudiot ja -tuottajat ajattelevat, että kolmiulotteisuus on oikotie onneen. 3D-näytösten liput ovat tavallista kalliimpia, joten elokuvat tuottavatkin enemmän per myyty lippu. Uusi tekniikka kiinnostaa nuorta yleisöä, jolle se yksin voi hyvin olla lipunostopäätöksen syy.

Suomessakin Avatarin katsojista 97 prosenttia on valinnut 3D-version, vaikka kopiojako 3D:n ja tavallisten kaksiulotteisten esityskopioiden välillä on tasan: 45 kopiota digitaalista 3D:tä ja 45 filmikopiota. 97 prosenttia!

Se tarkoittaa, että elokuvaa mennään katsomaan juuri sen kolmiulotteisuuden vuoksi, uteliaisuudesta.

Mädät hedelmät nähdään jo: Darren Aronofskynkerrotaan jättäneen RoboCop -remaken esituotannon, koska tuottaja vaatii häntä tekemään sen kolmiulotteisena. Aronofsky ei näe 3D:n etuja. Hänen ulosmarssinsa jälkeen RoboCopin uusintaversiota on vaikea nähdä enää kovin kiinnostavana.

Myös seuraavan James Bond -seikkailun huhutaan olevan 3D.

Todennäköisesti myös monille hyville käsikirjoituksille käy nyt niin, että niistä tehdään väkisin 3D-elokuvia.

James Cameron on Hollywoodin taitavimpia insinöörimäisiä elokuvantekijöitä: palaset eivät ole välttämättä uusia oivalluksia, mutta ne ovat turvallisesti kohdallaan, eli homma toimii ainakin mekaanisesti erinomaisesti. Hän on tutkinut 3D:n mahdollisuuksia toistakymmentä vuotta, ja on ollut Hollywoodissa ohjaajista tämän teknologian ehdottomin edelläkävijä.

Mutta Avatarin perusteella hänkään ei saa 3D-maailmaan kovin paljon sielua. Avatar on uuden teknologian näytös – ja keskinkertainen elokuva. Pelottaa mitä käy, kun 3D-tehtailuun ryhtyvät ohjaajat, joille kyseinen teknologia on uusi tuttavuus.

Puhutaan, että 3D olisi samanlainen edistysaskel kuin aikanaan ääni, väri ja laajakangaskuvaus. Se voi hyvinkin olla.

Täytyy kuitenkin muistaa, että äänestä, väristä ja scopesta tuli merkittäviä keinoja, kun ne eivät olleet enää itsetarkoituksellisia erikoisuuksia.

Milloin 3D saavuttaa samaan vaiheen? Siihen voi mennä vuosikausia, vuosikymmenkin. Ehkä täytyy odottaa uutta 3D-järjestelmää, jossa ei enää tarvita nenää painavia isoja laseja, jotka ainakin nyt muistuttavat olemassaolostaan ja tekevät kolmiulotteisiin leffoihin täysin uppoutumisesta aika hankalaa.

Tuoko 3D koskaan mitään muuta lisää kuin enemmän summennusta silmille, imua elokuvan ulkopintaan? Tähänastiset merkit eivät kummempaan viittaa.

Avatarin miljardituotto voi sammuttaa monilta elokuvamoguleilta järjen valon. Jos iso studio tekee parissa vuodessa yhden elokuvan joka menestyy puoliksikin näin hyvin, voi se epäonnistua samaa yrittävissä puupääjutuissa monta kertaa. 3D-silmänkääntöhömppää siis vaan äkkiä kankaalle, kyllä joku niistä löytää suuren yleisön ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Näiden lipputulojen (ja sisälllön – eli sen puutteen) varjossa tärkeää on vain se, että on 3D.

(Itse Avatarkin saa todennäköisesti jatko-osan. Cameronin kerrotaan jo myöntäneen sen. Mistä ihmeestä se voi kertoa? Tarinahan oli tässä.)

Kuten David Thomson kirjoittaa The Guardianissa Yasujiro Ozu-aiheisessa esseessään: juopa mahtailevan hölynpölyspektaakkelin ja ihmisten oikeista asioista kertovan draaman välillä kasvaa elokuva-alalla nyt rajummin kuin koskaan ennen. Ensinmainitun eduksi.

En ole tässä mittelössä sinisten puolella.