"Miks pitää tehdä uus Tuntematon sotilas" ja muita ankeita kysymyksiä
Aina kun Tuntemattoman sotilaan uudesta versiosta kerrotaan jotain, alkaa narina, että mitä järkeä sitä on uusiksi tehdä, vanha on parempi, vanha on klassikko, Rauni Mollbergin versiokin on parempi koska se ei ole uusi ja niin edelleen.
Mietitäänpä hetki, mistä tämä narina johtuu.
Sen suurin syy on eräänlainen pähkähullu autenttisuusvaatimus. Aika monelle Suomen sodat kiteyttää Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas. Sitä on näytetty televisiossa viime aikoina vuosittain (tämä ei ole mikään pitkän ajan perinne, vaikka niin kuvitellaan – se alkoi vasta itsenäisyyspäivästä 2000). Laineen Tuntemattomasta on tullut enemmän kuin ”kansalliselokuva”, siitä on tullut ikään kuin totta. Jos tehdään uusi elokuva, se on muka julkea epäluottamuslause pyhää klassikkoa kohtaan ja samalla implisiittisesti sitä sadun kaltaista suomalaisuuskokemusta kohtaan, jonka peruskivenä ovat sodat, jotka käytiin ennen kuin uudet patrioottipolvet syntyivät.
Laineen versio Tuntemattomasta sotilaasta on kuitenkin ilmiselvästi oman aikansa elokuva. Se on inhimillinen ja monella tapaa vahva, mutta se ei ole esimerkiksi raaka, vaikka sota on helvetin raakaa ja inhottavaa. Sen maailmasta on siistitty paitsi väkivaltaa, myös kielenkäyttöä, hikeä ja kyyneliä. Se ei ole kuva todellisuudesta. Se on vain elokuvaa.
Entä Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Sotaromaani? Nekin ovat tarinoita, fabrikaatiota, joihin on toki ammennettu todellisista kokemuksista ja havainnoista. Nekään eivät ole yhtä kuin Suomen historia. Linna ei kirjoittanut objektiivista reportaasia.
Kukaan ei ole vielä nähnyt uutta Tuntematonta sotilasta. Koska se on Aku Louhimiehen elokuva, siitä tulee varmasti tekijänsä näköinen. Vaikka Louhimies tulkitsisi Sotaromaania uskollisesti ja ”kirjaimellisesti”, kuva on eri kuin teksti. Kuvassa voi olla tuhat asiaa, joita ei ole lauseessa.
Vanha leffa on riittävä! Puhutteleeko Laineen elokuva tämän päivän ihmisiä universaalisti vai onko se monille innokkaille puolustajillekin nostalgiaa, jonka laittaminen taustalle pyörimään itsenäisyyspäivänä on lähinnä velvollisuus?
Näyttelijät ovat liian vanhoja! Tarkoitus on, että näyttelijät näyttelevät. Hyvä näyttelijä on hyvä näyttelijä. Olen uskonut Daniel Day-Lewisiin intiaanina, Laura Birniin narkomaanina ja Michael Douglasiin Liberacena. Näytteleminen on työtä.
Ovatko murteet kohdillaan? Kuulkaa, ei voisi vähempää kiinnostaa. Tosi kiva jos ovat.
Mikä on Linnan kirjan viesti/sanoma/sydän ja osataanko se välittää oikein? Väitän, että jokainen lukee sen tavallaan ja jokainen sukupolvi eri tavalla.
Kyllä Kristian Smeds tyhjensi ns. pajatson ”rajulla” tulkinnallaan Kansallisteatterissa! Minusta se oli mielenkiintoinen tulkinta, mutta olin ilmeisesti liian nuori pitämään sitä erityisen oivaltavana saati rajuna. Vastaanotosta päätellen se puri sensationalistisella tavallaan lähinnä suuriin ikäluokkiin.
Uudesta elokuvasta tulee tyhmää ”viihdettä”! Katsokaapa niitä Louhimiehen edellisiä. Hän toki aloitti uransa Levottomilla ja romanttisella komedialla Kuutamolla. Jäljestä ja tyylistä on tullut elokuva elokuvalta tunnistettavampaa. Nyt Louhimies on suomalaisen elokuvan johtava naturalisti. (Eräs Louhimiehen elokuvien ominaiskohtaus, alistava seksiakti, Tuntemattomasta sotilaasta ehkä puuttuu. Tai sitten ei. Katsotaan!)
Miksi se pitää tehdä? Miksi mitään pitää tehdä? On huikea pointti, että kolmannen Tuntemattoman sotilaan tekemiseen käytettävät rahat ja vaiva voitaisiin laittaa johon hyödyllisempään. Tämä on kiistatta totta ja koskee kaikkea, mikä ei liity suoraan ihmisten elintoimintojen ylläpitämiseen. Sinä, minä, naapurin Lotta ja Louhimies voisimme kaikki olla juuri nytkin etsimässä parannuskeinoa syöpään.
Kaiken tämän jälkeen voin kuitenkin todeta, että mitä enemmän asiaa henkilökohtaisesti ja tunteella pohdin, Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi tehty sotaelokuva tuntuu ajatuksena hieman tymperältä ellei jopa sokealta. Se kiinnostaa minua, mutta enemmän ammatillisista syistä – koska se on elokuva ja se tehdään – kuin muista syistä. Toivottavasti elokuvasta tulee niin hyvä, että ennakkoluulot voi viskata hiiteen.