Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Mikkelin Rendel, illuusion hinta ja vinot hampaat

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 19.9.2017 19:31

Tarinallinen sisältöbisnes ja sisällön kehitteleminen on vaikeaa hommaa. Se ei ole samaa kuin tuottaminen, eikä se ole samaa kuin taiteen luominen. Viihdesisällön jalostaminen vaatii mielikuvitusta, kohderyhmän tuntemista ja paljon työtä. Siinä etsitään sävyjä ja vastauksia kysymykseen, miten katsoja reagoi. Ei riitä, että keksitään hahmo ja joku stoori, ne pitää saada toimimaan.

Perjantaina tulee ensi-iltaan Suomen ensimmäinen supersankarielokuva.  Sen budjetti on vähemmän kuin viideskymmenesosa (tai jopa vähemmän kuin sadasviideskymmenesosa) Hollywood-esikuvista. Se on myös tehty ilman Suomen elokuvasäätiön tukea.

Tuote ei sisällöllisesti ole lähelläkään valmista, vaikka kovaotteinen fantasiaelokuva on näennäisesti valmis ja kohta kymmenillä valkokankailla ympäri maan.

Tämän tekstin loppupuolella on kohtauskuvailua, joka voi olla spoileriherkimmille spoileri.

Rendelissä on asioita, joista pidin. Rami Rusinen on oikeassa vireessä tarinan aktiivipahiksena Rotikkana. Renne Korppila tekee kätyriroolinsa Rotikan rinnalla asiallisesti, vaikka esimerkiksi roolihahmon nimi ei mieleen painunut. Rotikan hahmossa ja kaksikon jutustelussa on orgaanista huumoria, joka elokuvasta muuten uupuu. (Matti Onnismaan ja Aake Kallialan konjakkia maistelevat setäpahikset olivat ikävystyttäviä, mitä en pitäisi näyttelijöiden vikana.)

Toimintakohtaukset on tehty pääosin sikäli osaavasti, että kamera on useammin kiinnostavissa kuin väärissä paikoissa ja näiden jaksojen leikkauksessa on saavutettu rytmi, joka kantaa aikansa.

Tietenkin on pakko ihailla pokkaa ja ahkeruutta: tätä elokuvaa varten on todella, siis todella raadettu. Jesse Haaja ja kumppanit ovat tehneet ison maailman tyylistä, esikuvansa suoraan Hollywoodista ottavaa supersankarielokuvaa Mikkelissä ja muualla Savossa ja Kainuussa. Tätä ei edes peitellä, päinvastoin. Dialogissa puhutaan nimenomaan Mikkelistä. Kaupungin rahallisella tuella tietysti on vaikutuksensa ratkaisuun.

Kotikutoisuudessa ja paikallisuudessa on jotain sympaattista, tiettyyn pisteeseen asti.

Rendelin ongelmat ovat kuitenkin niin suuria, etten keksi, miksi elokuvaa voisi suositella muuna kuin länsisavolaisena wannabe-supersankarileffana heille, joita aivan erityisesti kiinnostavat länsisavolaiset wannabe-supersankarielokuvat.

Mistä edes aloittaisin? Kun tehdään megaelokuvaa ilman megaresursseja, on megamonta asiaa, jotka voivat mennä pieleen.

Dialogi on täynnä seikkoja, jotka eivät kytkeydy mihinkään. Jäi epäselväksi, mikä oli rokote, jonka ympärille gangsterijuoni on kasattu, ja miten se liittyy ei-valkoihoisiin ihmisiin (tällaisia vinkkejä annetaan). Leikkauspöydälle on kai jäänyt läjä kohtauksia, jotka selittävät asioita, tai sitten niitä kohtauksia ei ole edes kuvattu. Katsojan kannalta toki aivan sama.

Useimmat roolit ovat paperinohuita, sankari mukaanlukien. Tästä myöhemmin lisää. Naiskuva on keskiaikainen.

Sävyä ei löydy. Välillä on väkivaltahuumoria, eli hahmoja vaikkapa ammutaan huvin ja naurujen vuoksi. Ok, tällainen voi toimia, se sopi Indiana Jonesin seikkailuihin ja vaikkapa (kehtaanko sanoa) ensimmäisiin Vares-elokuviin. Kasarihenkisestä makeilusta mennään traagiseen paatokseen tai kiusalliseen infantiiliuteen – tai tuo viimeksimainittu on ainoa edes jotain anteeksiantava karsina, johon voin lokeroida prostituoidun raiskauksen ja sitä seuraavan kohtauksen lehden toimituksessa. 

En ymmärtänyt, missä universumissa tarina tapahtuu. Dystooppinen Mikkeli ei ole ehyt, se ei pidä. Ei riitä, että selitetään, kuinka maailmasta on tullut paskempi paikka. What’s going on?

Keskeinen ongelma on itse Rendel. Hän on siis naamioitunut kostaja, joka käy rikollisliigaa vastaan. Elokuvan juonellinen motivointi perustuu siihen, että kostoretken syy paljastetaan asteittain.

Kun syy lopulta ”paljastuu”, on se maailman pienin yllätys. Näin paljaat ja ohuet kostokuviot kulutettiin tyveen jo puoli vuosisataa sitten. Omaa lisää on sadismi, joka on myös pitkä naula elokuvan arkkuun.

Tuossa K16-tason sadismissa on toki paljon kiinnostavaakin. Se on keskeisiä niistä seikoista, jotka tekevät Rendelistä auteur-elokuvaa, sitä sorttia, joka paljastaa tekijästään enemmän kuin oli tarkoitus. Toki voidaan sanoa, että sarjakuvakuvastoahan tämä vain, mutta mitä tekijä synkiempien supersankarijuttujen piiristä ammentaa? Haaja lataa omia kauhujaan valkokankaalle, ja psykoanalyytikolla voisi olla sanansa sanottavana kuvista, joissa kostaja-Rendeliksi muuttuvan valkokaulusduunari-perheenisä ”Rämön” vaimo ja kouluikäinen tytär tapetaan tämän silmien edessä. Tytärtäkin ammutaan päähän puolilähikuvassa. Ei voi vihjata, pitää oikein näyttää.

Kauheuksien esittäminen viihde-elokuvassa on tasapainottelua. Tässä tapauksessa perhesurman vaikutelma on ajatuksena vastenmielinen, mutta enemmän niin pakotetun keinotekoinen, että traagiseksi tarkoitettu kohtaus ei millään tavalla kosketa. Päällimmäinen kysymys ei ole, miten Rämö tästä selviää (koska ei selviäkään, vaan muuttuu kostavaksi idiootiksi), vaan se, että miksi näytätte tämän asian näillä piirun liian pitkälle menevillä kuvilla. Elokuva tekee tässä kohtauksessa kuperkeikan ja kuolee lopullisesti: Rendel on raunio vailla tulevaisuutta. Olisi kannattanut panostaa sisällön kehittelyyn ja miettiä, miten tällaiseen reagoidaan.

Oma reaktioni jatkui kuitenkin näin: Rämön huutaessa tuossa läheistensä surmakohtauksessa tuskaansa huomioni keskittyi hirvittävällä tavalla epäolennaiseen, nimittäin näyttelijä Kris Gummeruksen hampaisiin. Ne nähdään liian läheltä ja ne olisivat suoristamisen tarpeessa.

Kuvassa kiteytyy eräs keskeisistä kompastuskohdista. Resurssipula tulee vastaan Rendelin jokaikisessä kohtauksessa, tavalla tai toisella. Se haluaa olla sliipattu ja makeileva, mutta se ei ole. Rajallisuus näkyy toimintajaksoissa, kaupunkikuvissa, klubeilla rumasti valaistujen peppujen heiluessa, autojen yli kiitävissä kamera-ajoissa – sekavasta ja omituisesta tarinasta siis puhumattakaan.

Sille on syynsä, että Hollywoodin tähdillä on täydelliset hampaat, tai jos ei ole, niitä ei takuulla kuvata. Illuusio on arvokas ja kallis.

Tästä elokuvasta muistan parhaiten kohtauksen, jonka piti olla sanoinkuvaamattoman traaginen synkän supersankarin syntyhetki, mutta se oli vähän epämiellyttävä ja hyvin tuhnuinen ja sitä paitsi siinä oli tyyppi, jolla oli harvinaisen vinot hampaat.

Rendel. Mikkeli. Räjähtävä pakettiauto. Illuusio oli monella muullakin tapaa repaleinen, mutta ne hampaat.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Aika usein huippuohjaajan ura alkaa flopilla, jonka taustalla on muun muassa yliyritystä ja uhmakkaan lapsellisesti ja raivokkaasti purkautuvaa patoumaa.
Ehkä – ja toivottavasti, esikoinen on Haajalle retriitti, jonka myötä nuoren miehen todelliset kyvyt ja taidot kypsyvät toisen elokuvan toteutuksessa kunnollisesta käsikirjoituksesta alkaen.

Näitä luetaan juuri nyt