Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Mikä on Iso-Britannian paras elokuva?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 8.4.2011 13:31

Time Out-lehti valitsi kaikkien aikojen parhaat brittielokuvat. Ammattilaisraadin valinta ykköseksi oli aika yllättävä.

Mutta valinta oli erinomainen.

Äänestyksen tuloskooste löytyy täältä.

Kärkipaikan sai Nicolas Roegin ohjaama Kauhunkierre vuodelta 1973. Se on kulttimaineikas, hyvin tyylikäs draaman ja goottilaisen kauhutrillerin yhdistelmä, jossa lapsensa kuolemasta toipuva aviopari etsii yhteyttä lomalla Venetsiassa. Donald Sutherland ja Julie Christie ovat vaikeissa pääosissa uskomattomia, ja näennäisen romanttisesti Venetsiasta on luotu mitä painostavin sokkelo, ihmismielen helvetti. Roegin ymmärrys ahdistuneen tunnelman luomisesta on neron tasoa.

Kakkosena oli Carol Reedin klassikko Kolmas mies, kolmantena Terence Daviesin melko vähän nähty Rakkaat muistot.

Black Swanin ajankohtaiseksi taas nostama Punaiset kengät oli viides, Roegin Performance seitsemäs. Kubrickit olivat aika pitkällä ja oma suosikkini Tappakaa Carter vasta sijalla 32. Time Outin sivuilta löytyvät niin äänestäneiden elokuvantekijöiden kuin kriitikoidenkin henkilökohtaiset listat, joista voi tutkia vaikkapa omien brittinäyttelijäsuosikkien elokuvamakua.

Huikea Kauhunkierre on mahdollista nähdä Helsingissä juuri nyt. Se esitetään eurooppalaisen rikos- ja jännityselokuvan persoonallisempia virtauksia esittelevässä Giallo, Krimi, Policier -sarjassa kaksi kertaa. En jätä väliin mestariteoksen valkokangasesitystä, josta harvoin saa nauttia. Tässäpä todellinen kylmien väreiden elokuva vaativaan makuun – loppuratkaisu on yhtään liioittelematta elokuvahistorian tyrmäävimpiä.

Kauhunkierre Helsingin elokuvateatteri Orionissa pe 8.4. kello 21 ja su 10.4. kello 20.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Aika venyvä käsite näyttää olevan tuo ”british film”… Mutta paljon mielenkiintoisia valintoja, se on totta.

Hitchcockia on kyllä paha ohittaa. Sanoisin 39 askelta tai Mies joka tiesi liikaa.

Ladykillers on aivan liian alhaalla ja Trainspotting todellakin liian ylhäällä.

Entä Chaplin? Oliko hän vain emigrantti? Yhtä kaikki brittielokuvat ovat melko säännönmukaisesti aina korkeatasoisia niin huumorin kuin jännityksen tasoilla. Viimeksi näkemäni Vuosi elämästani kosketti erityisen paljon valkokankaalla. Terve menoa katsomaan ja nauttimaan elokuvaelämyksiä brittisektorilla….

Don’t Look Now:sta muistakaan paljoa (paitsi rohkeat seksikohtaukset). Voisi katsoa..

Paras on joku Kubrick, Life of Brian tai Lawrence of Arabia. ”Trainspotting todellakin liian ylhäällä.” on todellakin väärä mielipide, mutta onhan se kauheaa jos leffa on 90-luvulta ja hauska katsoa.

Don’t Look Now muodostui pettymykseksi kun sen ensimmäisen kerran näin, voisi katsoa tietysti uudelleen. Parhaaksi nimeän Punaiset kengät, Arabian Lawrence, Kolmas mies ja Trainspotting seuraavat vanavedessä.

Mielenkiintoinen lista. Itselleni tuli melkoisena yllärinä että esim. Gosford Park, Snatch ja Children Of Men loistavat poissaolollaan mutta hienoa että Naked on päässyt noinkin ylös!

Hieno poiminta blogiin! Todella kiinnostavaa.

Kaikki listat, jotka huomioivat Powellin (ja Pressburgerin) sekä Roegin ovat jessityksen arvoisia.
Mahtavaa, että Roeg on muistettu näin. Hänen elokuvansahan Eurekan jälkeen kyllä latistuivat, mutta parhaimmillaan hän teki elokuvia tasolla, jolle myöhemmät brittiohjaajat eivät yllä. Hänestä oli mainio arvostusjuttu taannoisessa Sight & Soundissa. Visionääri, jonka ura laimeni, ehkä sen vuoksi, ettei tuotantoala enää suosinut niin erikoisia ideoita, joihin Roeg on tuntenut vetoa.

Itse kohotan Performancen ainutlaatuisuuden ja gangsteri/psykedelia-karheuden Kauhunkierteen ohi, siinähän oli Cammell toisena ohjaajana. Mutta kuten S&S toi esiin, Performancen (suominimenä älytön Notting Hill 11.17 tai jotain…) leikkaukset ja otosestetiikka löytyvät myös Roegin muista töistä. S&S muistaakseni kohotti Kauhunkierteen dia/veri/kirkko/pikkutyttö/punainensadetakki/vesilammikko-kohtauksen elokuvahistorian taitavimmaksi leikkausjaksoksi – tai jotain…

En ole vielä räpäyttänyt Time Outin listaa esiin, mutta toki brittihistoria sisältää aivan hurjia huipputeoksia, vähemmän tunnetuiltakin tekijöiltä. Viimeksi ihastuin dvd:ltä Thorold Dickinsonin Queen of Spadesiin.

Mutta toki tunnustan väriä, tässä tapauksessa punaista: Powelle & Pressburger ovat tehneet brittien merkittävimmät työt. Punaisia kenkiä ei voi ohittaa, mutta sydän sykkii myös Canterburyn tarinoille (josta Kubrick muuten keksi aikaleikkauksensa taivaalle lentävän sääriluun vaihtuessa avaruusalukseen. Powellilla ja Pressburgerilla metsästyshaukka/hävittäjäkone).

Nyt listaa penkomaan!

Sarjassamme ”Björkkis floodaa taas”, mutta enpä voi vastustaa!
Huh, mikä lista! Laskin katsoneeni Time Outin listalta 66 filmiä (jos se on paljon, täytyy kiittää elokuvakerholiikettä ja Ylen aiempien vuosikymmenien tv-ohjelmistoja). Klassiset (jo!) Roegit sentään tuli nähtyä tuoreeltaan Lontoon reissuilla. Mutta ilahduttavasti korkealle ja kolmoseksikin sijoittuneen Terence Daviesin mahtavia filmejä vasta 2009 Sodankylässä, jossa tuo ”tärkeimmäksi eläväksi brittiohjaajaksi” sanottu Davies oli ihastuttavana päävieraana.

Siten voi olla iloinen Time Outin valinnoista, joskin aika korkealle on noussut elokuvia, jotka eivät ehkä nyt päihitä todellisia klassikoita: tarkoitan semmoisia mukavia elokuvia kuin If… ja Brianin elämä, esimerkiksi. Myös Leanin spektaakkelit ovat hieman epäilyttäviä, mutta niiden sijoitusta en nyt muista.

Veikkaisin, että Powell sai listalle eniten mainintoja, mutta toki myös Leigh osoitti tasaisen huippulaatunsa. Hitchcockin verrattainen vähäisyys johtuu ehkä siitä, että hänen katsotaan puhjenneen kukkaan vasta amerikkalaisissaan. Siksi hän tällä hetkellä jää Powellin ja Pressburgerin 40-luvun huippukauden varjoon.

Mutta kuten Kalpea katsastaja totesi, 39 askelta on aivan ohittamaton elokuva ja aivan liian alhaalla listalla. On vaikea nimetä taitavampaa ja viihdyttävämpää elokuvaa engl. elokuvasta. Tietysti myös Nainen katoaa on aivan huikea, samoin Sabotage (ei siis Saboteur, joka tehtiin USAssa). Ja tietty alkuperäinen Mies joka tiesi liikaa, joka on rutkasti parempi kuin mukava mutta tahkea amerikkalaisversio:

Toinen kirjoittaja muistaa aivan oikein ”rohkeat seksikohtaukset” Kauhunkierteestä. Mutta myös väärin, ei niissä mitään ”näytetä”, Roeg vain leikkasi aikajakson niin omintakeisesti ja ”rohkeasti”, että pukeutuminen ja rakastelu sekoittuivat toisiinsa. Parhaimmissa Roegeissa on aivan ällistyttäviä visuaalisia jaksoja, jotka usien loistavat kokonaisuuden kustannuksella, mutta kaikki kannattaa katsoa Eurekaan asti. Sitten itsetarkoituksellisuus alkoi voittaa alaa ja sisältö oheta. Performance ja Walkabout sekä Eureka löytyvät helposti dvd:ltä, joten älkää ohittako. Kauhunkierre taitaa olla 4:3 kuvasuhde, ulkomaisena löytyy myös laajakuvalla. Bad Timing ei taida olla vielä Suomessa saatavilla, siinäkin on paljon kiinnostavaa.

Mutta! Eikö listalla ollut yhtään Thorold Dickinsonia! Luultavasti lista olisi ihan toisenlainen, jos asialla olisivat kovemmat brittielokuvan asiantuntijat – nythän myös elokuvateollisuus oli valinnoissa mukana. Silti Roegin, Daviesin nousu noin korkealle on hienoa.

”Don’t Look Now:sta muistakaan paljoa (paitsi rohkeat seksikohtaukset).”

Seksikohtaustahan ei ollut Du Maurierin kirjassa eikä edes alkuperäisesssä kässärissä vaan oli Roegin viimehetken idea.

Kohtaus kestää liian pitkään ja vaikuttaa hieman päälle liimatulta ja saa vaikutelman että Roeg on kyseisellä kohtauksella vain halunnut elokuvalle hieman ylimääräistä julkisuutta.

Pitkänimimerkkinen: En voi nyt ”yhtyä edelliseen” – sallittakoon ilmaisu näin asiayhteydessään! – rakastelu Venetsiassa parin välillä oli aivan uniikki elokuvan historiassa toteutukseltaan ja aivan paikallaan ilmaisemassa parin yhteyselon onnellisuutta, tai ainakin onnen hetkiä lapsen menetyksen ja tulevien järkytysten välissä.

Samalla muistan sanoa, että Kallen suosikki Get Carter on todella hyvä. Siinä on samaa gangsterikarheutta kuin Performancessa (ilman psykedeliaa), luonnetta ja paikallisväriä ja James Foxin rinnalla Michael Cainen tulkinta kuuluu ehdottomiin brittivalioihin rikollisten kuvauksessa.

Thorold Dickinson puuttuu ällistyttävästi Time Outin listalta. Vain ohjaaja Wes Anderson näyttäisi listanneen Queen of Spadesin. Yllättävää, koska Dickinson on toki hyvin arvostettu vaikkei suuren yleisön tuntema. (Hänen paremmaksi väitetty Kaasuvalonsa tehtiin ennen Hollywood-versiota ja jälkimmäisen vuoksi kaikki Dickinsonin filmin kopiot yritettiin hävittää.)

Sinänsä yllättävää, että ykkösen Kauhunkierteen listaajissa ei ole ainuttakaan merkkiohjaajaa… Leigh’n, Daviesin ja kumppareiden äänet ovat menneet aivan muualle. Voi olla, että Roegin omintakeinen tyyli jakaa mielipiteet. Pääsin kerran kysymään nyt jo edesmenneeltä elokuvatutkija Raymond Durgnatilta Jyväskylän kesässä johdattelevan kysymyksen, että ”eikös se Nic Roeg ole aika nokkela ohjaaja”, johon ”Ray” välittömästi, että ”clever – that’s about it”… Itse kyllä noteeraan Roegin Powellin sukuiseksi täysin omintakeiseksi visionääriksi, (hänessä on paikoin samaa assosioivan leikkauksen ja otosten yhdistelyn taitoa kuin Godardilla) joita ei koskaan ole liikaa. Hienoa, että Roegin työt ovat niin hyvin edustettuina Time Outin pistepörssissä. Perussuomalaisilla Roegin hommat taitavat kyllä olla liian po-moa…

Hei hei hei! Täytyy muistuttaa että Performancen ohjasi Donald Cammell JA Nicholas Roeg. Eli kyseessä ei ole Roegin Performance. Cammell ei ollut ohjannut aiemmin elokuvaa, joten kokenut kuvaaja Roeg otettiin avuksi. Leffassa näkyy kuitenkin vahvasti etenkin Cammellin kädenjälki tarinassa ja näyttelijänohjauksessa. Roegin vaikutus on ehkä enemmän visuaalisella puolella. Cammellhan ei päässyt Performancen (joka on ehta mestariteos) jälkeen enää tekemään kuin yhden genreleffan per vuosikymmen ennen itsemurhaa, vaikka suunnitelmissa oli ties mitä yhteistyötä William Burroughsin kanssa ja muuta mukavaa.

Laitanpa vielä wikisitaatin jotta saadaan tämä julma vääryys korjattua (Cammell on yksi elokuvahistorian suuria hukkaan heitettyjä lahjakkuuksia):

”Performance was initially conceived by Donald Cammell…”

”Cammell and co-director Nicolas Roeg (mainly responsible for the ’look’ of the film)…”

http://en.wikipedia.org/wiki/Performance_(film)

Floodataan nyt vielä vähän:

”Cammell concentrated on working with the actors and did most of the prolonged editing of the film in California; producer Sanford ’Sandy’ Lieberson and co-director Roeg were busy on other projects.”

http://en.wikipedia.org/wiki/Donald_Cammell

Eli Performancesta tuttu fragmentaarinen leikkaustyyli oli Cammellilta peräisin, vaikka Roeg omi sen omiin myöhempiin elokuviinsa.

Kyllähän Performance on se mestariteos, aikaansa edellä ollut ja ehkä vieläkin on, joka pitäisi nostaa jalustalle sinänsä ihan kivan Don’t Look Now:n sijaan. Performance on vaan niin rajua kamaa, ettei sitä vieläkään oikein ymmärretä. Avaimia leffan ymmärtämiseen voi hakea Borgesilta, Artaud’lta, LSD:stä ja miettimällä miten sitä ”performanssin” teemaa elokuvassa käsitellään. Kyse ei todellakaan ole vain mistään hassusta hippiaikakauden huumesekoiluleffasta (vaikka onhan se tietysti sitäkin) vaan filosofisesta, jazz-musiikin tapaan teemoja varioivasta, osittain ehkä improvisaationkiin perustuvasta rikkinäisestä mestariteoksesta – ehkei Performancen estetiikka edes kaipaa mitään klassisen harmonista muotokauneutta, joten tietyt säröt ja virheet joita leffassa myös varmasti on, kuuluu asiaan.

Hyvä Cammell-fani!

Toin kyllä kommenteissani esiin Donaldin toisena ohjaajana teoksessa, luonnollisesti – mutta nythän oli kyse Roegista. Kyseessä on merkityksellinen yhteistyö, vähän Powellin ja Pressburgerin tapaan, kun kumpikaan ei jälkeenpäin pystynyt ihan samaan. Cammellin muu tuotanto on minulle vieras, mutta vaikka Roegin filmit ovat erittäin hienoja Performancen perästäkin, niin kyllähän tuo filmi on aivan uniikki ja verraton.

Emme taida olla kovinkaan eri mieltä filmin ansioista – tein vuonna 2007 Suomi-dvd-julkaisun tultua markkinoille siitä pienen arvion, joka löytyy nykyisin:
http://www.kotisivuni.net/busterkino/?performance_

Koska visuaalinen puoli on elokuvan ydintä, niin Roegia ei voi ohittaa, vaikka käsikirjoittajana Cammell on tietysti tärkeä. Myös äänimaailma ja puhe, sen korostukset ja toistot, ovat osa elokuvan omintakeista rytmiä. Kun Roegin ensiohjauksen kaiut näkyvät hänen myöhemmissä töissään, minusta siitä ei voi päätellä, että hän olisi varastanut ideat Cammellilta! Vai löytyykö tällainen väite hänen jälkeenjääneistä papereistaan? En tosin tähän hätään löytänyt Roeginkaan omaa kuvausta yhteistyön vaiheista. Kotona minulla on yksi kirja hänen alku-uransa tärkeimmistä filmeistä, täytyypä tarkistaa, löytyisikö siitä lisävalaistusta.

Kun kaverukset on molemmat kuitenkin ohjaajiksi merkitty, niin varmasti se yhteistyön tasa-arvoisuutta ja molemminpuolista arvonantoa osoittaa, muutenhan Roeg olisi mainittu ”vain” kuvaajaksi, jossa työssä hän oli jo ansioitunut niin Truffaut’lla, Cormanilla, Lesterillä kuin Schlesingerillä.

On muuten mielenkiintoista, mitä yhtäläisyyksiä Performanceen löytyy tyylillisesti myös John Boormanin filmistä Point Blank (Tappajan jäljet). Sehän julkimoitiin jo 1967, Performance muistaakseni 1968 (ja levitykseen vasta 1970). Kysyin asiasta Boormanilta Sodankylässä 2009, mutta hän totesi vaatimattomasti vähän tyyliin ”sama bändi”, että brittitekijöihin tuohon aikaan vaikuttivat samat ilmiöt:

Kotisivuiltani Boormanin haastosta:

Tappajan jäljille on paljon velkaa toinen psykedeelinen gangsterifilmi, brittiklassikko Performance (1970): gangsteri alastomana lakanan alla Marvinin uhatessa pyssyllään, kasvojen vaihtuminen toisiksi, kun rakastavaiset pyörivät sängyssä, repivä, abstrakti, ajassa hyppivä leikkaustyyli, vuoropuhelun palapeli…
– Molemmissa on vaikutteita Harold Pinterin vuoropuhelusta ja Alain Resnais’n filmityylistä, Boorman toteaa vaatimattomasti. – Elokuvantekijöille annettiin 60-luvun lopussa vapaammat kädet poiketa kaavoista. Kaikki muuttui Star Warsin myötä, kun huomattiin, että yleisö koostuu 14-vuotiaista pojista. Se oli tuhoisaa aikuiselokuville.”

Millä perusteella esim. Brazil ja Kubrick-pätkät ovat tuolla listalla? Amerikkalaisohjaajien tekemiä ja Hollywoodin rahoittamia leffoja.

Björkbacka: Katsopas Youtubesta löytyvä Cammell dokkari Ultimate Performance: http://www.youtube.com/watch?v=6K7J6c5u5tg

Varastamisesta en nyt puhuisi, mutta Roegin myöhemmistä leffoista tuttu fragmentaarinen, nopea aikatasoja sotkeva leikkaustyyli syntyi Performanceen Cammellin jäädessä leikkaamaan leffaa uusiksi kun tuottajat eivät pitäneet ensimmäisestä versiosta.

Performance on ennen kaikkea Cammellin leffa vaikka Roegin roolikin on tärkeä. Cammell kuitenkin kirjoitti Performancen käsikirjoituksen, laittoi projektin alulle, ohjasi näyttelijät ja oli vastuussa viimeisestä leikkausversiosta kun Roeg oli jo lähtenyt kuvaamaan Walkaboutia. Roeg huolehti enimmäkseen kuvauksesta ja kuvakerronnasta. Keskeinen homma tietysti noin visuaalisessa leffassa.

Tunnetumpana ohjaajana Roeg usein nostetaan Performancen tekijäksi, kuten Kinnunenkin kirjoituksessaan tekee, eikä mainitse Cammellia ollenkaan. Molempien panos oli tietysti tärkeä, mutta on vääryys että Cammell unohdetaan.

Mutta olet tietysti oikeassa että Roeg + Cammell cocktail oli se josta syntyi jotain mihin kumpikaan ei enää erikseen kyennyt.

Cammell teki sen virheen että kuoli liian varhain ja muu ura jäi epämääräiseksi. Cammell ansaitsee toki suuren kunnian, varmasti ainakin Performancesta.

Here Comes The Flood:

Kuten lupasin: Neil Feinemanin Nicolas Roeg -kirjassa (Twayne, 1978):

”As Roeg himself has said, ”it’s impossibe to sort out the elements in Performance; it’s a fifty-fifty collaboration and an extraordinary event in both our lives at the time.”

Ehkä on molempia erinomaisia tekijöitä kohtaan reilua, että puhutaan yhteisestä elokuvaohjauksesta, niin kuin krediitit asian varmasti hyvästä syystä ilmaisevat.