Mika Kaurismäki ja elokuvakriitikot

Jotkut elokuvantekijät mieltävät kriitikot vihollisikseen. Mitenköhän sellaiseen tilanteeseen päädytään?

Viikonlopun Ilta-Sanomien Plus-liitteessä on Mika Kaurismäen haastattelu. Häneltä kysytään, miten huonoista kritiikeistä selviää.

”Tässä vaiheessa uraa nahka on jo aika paksu. Kriitikkojen näkemykset menevät usein laidasta laitaan. Välillä on pakko ihmetellä, ovatko he edes katsoneet saman elokuvan. On ikävä huomata, että muutamat heistä kirjoittavat tahallaan aina negatiivisesti.”

Ajatteleeko Mika Kaurismäki todella, että jotkut kriikot kirjoittavat tahallaan (hänestä) aina negatiivisesti? Nuo ruojat tekevät näin, koska.. koska.. miksi?

Kuvitteleeko Mika Kaurismäki, että jotkut kirjoittavat Mika Kaurismäen elokuvista tahallaan negatiivisesti, vaikka sydämessään pitivät niistä?

Miksi joku tekisi periaatepäätöksen, että kirjoitanpa tahallaan aina negatiivisesti tämän tai tuon tyypin teoksista?

Olisiko edes paljon hölmömpää todeta vastaavasti Mika Kaurismäestä, että hän on Rosson (1985) jälkeen tahallaan tehnyt korkeintaan keskinkertaisia elokuvia?

Mitä Kaurismäkeä ihmetyttävään kritiikin kirjoon tulee, miellyttääkö häntä se ryhdikäs mielipiteiden yksimielisyys, jota löytyy varmasti neuvostoliittolaisesta, tietyn ajan saksalaisesta ja tällä hetkellä ainakin pohjoiskorealaisesta taidekritiikistä?

Tällaisia kysymyksiä heräsi brunssilla lehteä selaillessani. Vaikka suomalaisen elokuvakritiikin taso ei päätä huimaa, ei sitäkään voi kritisoida ihan millä tahansa hutaisuilla.

Kaurismäen uusi Haarautuvan rakkauden talo on muuten saanut ihan kivat arvostelut: Suomen Kuvalehden, Hesarin ja Iltalehden kahden pointsin kritiikkejä lukuunottamatta tasaista kolmea tähteä.