Michael Mann vastaan säännöt ja odotukset: digirunollinen hakkeritrilleri Blackhat
Katsoin mestariohjaaja Michael Mannin uuden elokuvan loppupuolta suu apposen ammollaan. Blackhat on eri mantereilla tapahtuva viihdetrilleri hakkereista. Se on myös avantgardea ja dekonstruktiota.
Mann tunnetaan tyylittelijänä. Hänen teoksistaan esimerkiksi Heat, The Insider ja Collateral ovat olleet Oscar-tason arvoteoksia ja sen lisäksi hyviä elokuvia. Arvostetussa Sight & Sound -lehdessä hänet listattiin aikamme viidenneksi parhaaksi ohjaajaksi.
Blackhatista tiesi jo etukäteen, että siinä on jotain outoa – tai Hollywoodin bisnesnäkökulmasta epäonnistunutta. Jos Mannin tasoisen ohjaajan elokuva tulee Yhdysvalloissa levitykseen kertarysäyksellä tammikuussa eli siitä ei ole tehty Oscar-kelpoista esittämällä sitä jo joulukuussa, arvostuksen tiedetään jäävän matalaksi.
Yhdysvalloissa arvostelut ovat olleet pääasiassa negatiivisia. Rotten Tomatoes -sivustolla, jonne kootaan linkkejä arvosteluihin, sen prosenttiluku on 31. Useampi kuin kaksi kolmesta kriitikosta on pitänyt elokuvaa huonona.
Blackhat tuntuu kuitenkin tulevan tavallisen viihteen hyvä-huono-akselin tuolta puolen. Periaatteessa se on aivan daijusti kirjoitetttu hakkerijahti. Pääosassa Chris Hemsworth näyttää olevansa aivan pökkelö. Näytteleminen on kautta linjan tasoa kauniitjarohkeat. Dialogi on täynnä niin sanottua technobabblea, se on termipuuroa jolla ei ole oikein väliäkään. Pääpahiksen kaikki repliikit ovat aivan höpsöjä.
Mann tuntuu olevan tietoinen tästä kaikesta, ja hän ei välitä.
Esimerkiksi osa dialogista on tahallaan epäselvää – repliikin puolivälissä äänenvoimakkuus laskee, sanottu ikään kuin katoaa etäisyyteen. Kuvien rajaukset ovat erikoisia, leikkaukset yllättäviä, tilanteiden aikajärjestys hajoaa. Toimintakohtauksien kiivauden keskelle on leikattu pitkiä, maltillisia kuvia. Väkivalta on tylppää, ei koskaan kivasti sulavaa.
Henkilö poistuu yhdestä tilasta ja on saman tien toisaalla ilman että katsojalle kerrotaan, mitä välillä tapahtui ja ilman, että toisten henkilöiden tekemisissä olisi kulunut aikaa.
Tämä elokuva on ohjattu aivan omaan suuntaansa.
Mannin Miami Vice ja Public Enemies olivat jo osittaisia muotokokeiluja, jotka jakavat mielipiteet. Kun näin Miami Vicen ensimmäisen kerran, koin että se loppui töksähtäen ”kesken”. Blackhat tuntuu usein siltä, että se voisi loppua milloin vain: kerronta on niin epätavallisesti rytmitettyä, etten osannut ulkoa elokuvan sisäisiä sääntöjä. Olin tyhjän päällä.
Hollywood-elokuvalle tällainen ennalta-arvaamattomuus on tietysti pahaksi. Tuttuutta toivova katsoja onkin epämukavalla alueella.
Mitä elokuvien uskottavuus on? Sitä, että epäuskottavat asiat kerrotaan tietyllä tavalla. Suspension of disbelief perustuu elokuvissa yleensä tuttuuteen. Toimintaelokuvilla on konventionsa, joihin haluamme uskoa. Kunkin genren korotetussa ”todellisuudessa” on pelisääntönsä. Kun tekijä noudattaa niitä, katsoja uskoo mitä vaan.
Blackhatissa katsoja on osaavissa käsissä, jotka tekevät mitä tykkäävät. Loppuhuipennus on varma osoitus siitä, kuinka tietoinen Mann on ottamistaan vapauksista. Tulitaistelua ja puukotuksia tapahtuu keskellä paraatia, jonka osallistujat eivät kiinnitä mitään huomiota keskellään suoritettavaan verilöylyyn. Eivät yhtään mitään. He(kään) eivät ole ”oikeita ihmisiä”.
Kuivan, mitättömään juoneen liikaa keskittyvän alkupuolen jälkeen Mann piti ainakin tämän katsojan varuillaan ja jännittyneenä. Yhdysvalloissa jo pahasti flopannut Blackhat on kokeilu. Se ei ole ”onnistunut” trilleri. Ihmettelen, miten Blackhat on saatu tällaisen teattereihin. Ilmeisesti kukaan ei ole kyttäämässä, mitä Mann isolla budjetillaan tekee. Mitään actionin ”uutta aaltoa” ei ole syntymässä, vaan Mann on yksinäinen taiteilijasusi, jolla on huikeat välineet mitä kummallisempiin juttuihin.
Joka tapauksessa Blackhatissa on energiaa, runoutta ja poskettoman kehno tarina.