Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Michael Haneken Cannes-voittaja Valkoinen nauha saatiin vihdoin Suomeen

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 10.3.2010 19:01

Itävaltalainen Haneke ei tee ajanviete-elokuvia. Mustavalkoinen Valkoinen nauha on kaksi ja puoli tuntia pitkä, eikä siinä ole varsinaista päähenkilöä.

Elokuva kertoo saksalaiskylästä, jonka asukkaita joutuu outojen onnettomuuksien uhreiksi. Trilleri se ei silti ole edes sen vertaa kuin Haneken tunnetuin elokuva Kätketty.

Haneke kuvaa kulisseiltaan moitteetonta, mutta sairasta yhteisöä, jossa miehet alistavat naisia, aikuiset lapsia ja lapsetkin toisiaan. Seksuaalisuuteen liittyy lähes poikkeuksetta vallan väärinkäyttö. Toisten iloon puututaan syyllistämällä. Pahuuden oletetaan johtuvan jostain ulkopuolisesta, ehkä puolalaisista vierastyöläisistä. ”Elämme Jumalan tahdon mukaan”, toteaa eräskin kyläläisistä.

Haneke on koko elokuvauransa ajan ollut ennen kaikkea tällaisen kaksinaamaisuuden kuvaaja. The Guardianissa ilmestynyt kirjailija Hari Kunzrun suurenmoinen artikkeli avaa hänen maailmaansa – tämä on yksi valaisevimpia vuosiin lukemiani elokuvajuttuja.

Yhtä paljon ja toisesta kulmasta Haneken maailmaa avasi New Yorkerin pitkä henkilökuva, jonka otsikko Happy Haneke kertoo paljon: julmia elokuvia tekevä itävaltalainen on elämäniloinen mies, joka tykkää syödä ja juoda hyvin. (Tämä ei aivan vastaa omaa yhden puhelinhaastattelun perusteella syntynyttä Haneke-käsitystäni; se oli ärsyttävän Funny Games -remaken tiimoilta ja Haneke kyllä nauroi pari kertaa, mutta vaikutti silti erittäin kuivalta. Eniten hän nauroi omalle kuvailulleen siitä, kuinka ”kaunis ja söpö” Naomi Watts Funny Gamesissa onkaan.) New Yorkerin juttu on valitettavasti netissä vain lehden saitin maksullisella puolella, linkittämästäni tiivistelmästä ei paljoa irtoa.

Valkoinen nauha on mestarillisen millintarkkaa käsityötä, elokuva joka ansaitsee Cannes-palkinnon. Toisaalta se on myös melko raskas kokemus.

Toisella katselukerralla sain silti kiinni Haneken huumoristakin. (Se ei ole ääneen naurattavaa sorttia.)

Elokuvan ydinasia on vanhempien oman, häpeästä ja syyllisyydestä kehittyneen itseinhon projisoiminen lapsiin. Tapahtuma-aika on vuosi 1913 tai 1914, juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sitä olennaisempia ovat kertojan ensimmäiset lauseet: hän kertoo tarinan 1950- tai 1960-luvulta, eli myös toisen maailmansodan nähneenä saksalaisena.

Alussa hän toteaa, että näitä outoja tapauksia vasten voi ymmärtää myös myöhempiä tapahtumia.

Koulusurmaajien Suomessa elokuva, jossa lapsissa alkaa kyteä silmitön raivo ja väkivalta, voi houkutella monenlaisiin tulkintoihin.

Tällainen kirjaimellinen lähestymistapa olisi kuitenkin hölmöä. Tiettyjä yhtäläisyyksiä ja tarinan perimmäistä ajattomuutta (kyseessä voisi olla yhtä hyvin myös nykyajan islamilainen fundamentalistivaltio) kieltämättä on selvää, ettei Haneken elokuva kerro yksittäisistä paukapäistä vaan kollektiivisesta ketjureaktiosta. Valkoisen nauhan lapset ovat kokonainen kansakunta.

Valkoinen nauha ensi-illassa 12.3.