Michael Caine ja Tappakaa Carter - 1970-luvulla kaikki oli toisin

En ole varma, onko Tappakaa Carter kaikkien aikojen paras rikoselokuva, mutta ainakin se on paras brittiläinen rikoselokuva.

Michael Caine on suosikkinäyttelijöitäni. Joo, hän on tehnyt paljon tauhkaa – ja tietää sen itsekin. Suosikkisitaattini menee suunnilleen näin. Cainelta kysyttiin, onko hän nähnyt Tappajahai nelosta, jonka kuvausten vuoksi hän ei päässyt vastaanottamaan Hannah ja sisaret -elokuvasta saamaansa Oscaria. ”En ole nähnyt elokuvaa ja kuulemma se on huono, mutta olen nähnyt talon jonka niillä rahoilla ostin, ja se on hieno.”

Mutta Cainen parhaat roolityöt ovat sitä, mistä näyttelemisessä ja elokuvassa mielestäni on kyse.

Mike Hodgesin ohjaama Tappakaa Carter on aivan luvattoman onnistunut yhdistelmä kovaotteista ja tyylikästä rikoselokuvaa sekä kylmää yhteiskunnalista realismia. Näin luihin ja ytimiin meneviä ja ennen kaikkea uskottavia rikoselokuvia – ehkä pitäisi puhua rikollismaailman kuvauksista – ei ole 1970-luvun jälkeen tehty kuin muutamia.

On myös vaikea ymmärtää, miksi vuonna 1970 huikean suosittu Caine lähti tekemään näin kolkkoa ja pienimuotoista elokuvaa, josta ei tietenkään voinut tulla suurta menestystä. Tuskinpa monella nykyajan maailmantähdellä olisi moista rohkeutta. (Hodges oli vieläpä esikoisohjaaja.)

Caine näyttelee lontoolaista ammattirikollista, joka lähtee pohjoiseen, Newcastleen selvittämään veljensä kuolemaa. Siinä ei käy kenellekään hyvin.

Briteissä Tappakaa Carter on iso kulttiklassikko. Total Film -elokuvalehden äänestyksessä vuonna 2004 sikäläiset elokuvakriitikot valitsivat sen kaikkien aikojen parhaaksi brittielokuvaksi.

Kieltämättä monet elokuvan siteeratuimmista repliikeistä kuulostavat asiayhteydestä irrotettuna makeilevalta machoilulta (”You’re a big man, but you’re out of shape. For me it’s a fulltime job. Now behave yourself.”), mutta elokuvan vire on pakahduttavan melankolinen.

Harvassa elokuvassa on kiedottu toivoton ”kuka on kovempi”-tematiikka näin syvälle – paitsi juoneen, myös koko miljööseen. Kun kivisydän-Carterin maailma hajoaa, romahdus on kummalla tavalla koskettava. Loppuratkaisu on ennakoimaton – mutta ainoa mahdollinen.

Onko ihme, että elokuvan (jonka katsoin useita kertoja ennen kuin koskaan kävin ao. maassa) jälkeen koin vuosien ja useiden vierailujenkin ajan koko Iso-Britannian jotenkin pelottavaksi, sulkeutuneeksi ja omaa maskiaan aggressiivisesti suojelevaksi yhteiskunnaksi. Ei mikään matkailumainos, siis.

Elokuva esitetään tänä yönä MTV3:lla. Kannattaa katsoa, tuskin tänä vuonna televisiosta parempaakaan ohjelmaa tulee.