Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Michael Caine ja Tappakaa Carter – 1970-luvulla kaikki oli toisin

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 7.1.2010 11:46

En ole varma, onko Tappakaa Carter kaikkien aikojen paras rikoselokuva, mutta ainakin se on paras brittiläinen rikoselokuva.

Michael Caine on suosikkinäyttelijöitäni. Joo, hän on tehnyt paljon tauhkaa – ja tietää sen itsekin. Suosikkisitaattini menee suunnilleen näin. Cainelta kysyttiin, onko hän nähnyt Tappajahai nelosta, jonka kuvausten vuoksi hän ei päässyt vastaanottamaan Hannah ja sisaret -elokuvasta saamaansa Oscaria. ”En ole nähnyt elokuvaa ja kuulemma se on huono, mutta olen nähnyt talon jonka niillä rahoilla ostin, ja se on hieno.”

Mutta Cainen parhaat roolityöt ovat sitä, mistä näyttelemisessä ja elokuvassa mielestäni on kyse.

Mike Hodgesin ohjaama Tappakaa Carter on aivan luvattoman onnistunut yhdistelmä kovaotteista ja tyylikästä rikoselokuvaa sekä kylmää yhteiskunnalista realismia. Näin luihin ja ytimiin meneviä ja ennen kaikkea uskottavia rikoselokuvia – ehkä pitäisi puhua rikollismaailman kuvauksista – ei ole 1970-luvun jälkeen tehty kuin muutamia.

On myös vaikea ymmärtää, miksi vuonna 1970 huikean suosittu Caine lähti tekemään näin kolkkoa ja pienimuotoista elokuvaa, josta ei tietenkään voinut tulla suurta menestystä. Tuskinpa monella nykyajan maailmantähdellä olisi moista rohkeutta. (Hodges oli vieläpä esikoisohjaaja.)

Caine näyttelee lontoolaista ammattirikollista, joka lähtee pohjoiseen, Newcastleen selvittämään veljensä kuolemaa. Siinä ei käy kenellekään hyvin.

Briteissä Tappakaa Carter on iso kulttiklassikko. Total Film -elokuvalehden äänestyksessä vuonna 2004 sikäläiset elokuvakriitikot valitsivat sen kaikkien aikojen parhaaksi brittielokuvaksi.

Kieltämättä monet elokuvan siteeratuimmista repliikeistä kuulostavat asiayhteydestä irrotettuna makeilevalta machoilulta (”You’re a big man, but you’re out of shape. For me it’s a fulltime job. Now behave yourself.”), mutta elokuvan vire on pakahduttavan melankolinen.

Harvassa elokuvassa on kiedottu toivoton ”kuka on kovempi”-tematiikka näin syvälle – paitsi juoneen, myös koko miljööseen. Kun kivisydän-Carterin maailma hajoaa, romahdus on kummalla tavalla koskettava. Loppuratkaisu on ennakoimaton – mutta ainoa mahdollinen.

Onko ihme, että elokuvan (jonka katsoin useita kertoja ennen kuin koskaan kävin ao. maassa) jälkeen koin vuosien ja useiden vierailujenkin ajan koko Iso-Britannian jotenkin pelottavaksi, sulkeutuneeksi ja omaa maskiaan aggressiivisesti suojelevaksi yhteiskunnaksi. Ei mikään matkailumainos, siis.

Elokuva esitetään tänä yönä MTV3:lla. Kannattaa katsoa, tuskin tänä vuonna televisiosta parempaakaan ohjelmaa tulee.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Tappakaa Carter on myös oma suosikkini rikoselokuvista. Mielestäni Kinnuselta jäi mainitsematta se, kuinka poikkeuksellinen Carter elokuvan päähenkilönä on. Yksi syy elokuvan viehätykseen on siinä, että missään vaiheessa elokuva ei yritä väittää, että väkivaltaisen elämän elänyt väkivaltainen ihminen olisi jollain tasolla ihailtava. Carter on paha ihminen, eikä katsojalle tarjota valheellisesti lohduttavaa tunnetta siitä, että ”no pohjimmiltaan hänellä on sydän kohdallaan ja hänen kostonsa on oikeutettu.” Carter on itsekeskeinen öykkäri, joka käyttää ihmisiä hyväkseen, eikä välitä siitä miten muille käy. Carterin kostoa voi pitää oikeutettuna, mutta hänen kylvämänsä väkivalta vammauttaa ja tappaa täysin viattomia ja sivullisia ihmisiä. Tämä on harvoja näkemiäni elokuvia, jossa väkivalta on oikeasti tuntunut väkivallata. Se vahingoitta pysyvästi ja sillä on seurauksia.

Olen ihan varma, että tähän blogiin kehittyy keskustelu siitä, kuinka ”Mutta Stallonen uusintaversio oli NIIIIIIIN paljon parempi.”

Muistanko väärin vai tuleeko samalla esityspaikalla viikon päästä toinen Michael Cainen klassikko Miljardin dollarin aivot. Harvinainen tapaus, jossa valtavirran elokuvasarjaan on pistetty ohjaajaksi Ken Russellin kaltainen sekopää. Russell, Caine, 60-luvun Helsinki, Karl Malden saunomassa, hullu teksasilainen kenraali joka haluaa vapauttaa Latvian, Turun linna sotilastukikohtana. Aitoa 60-lukulaista hulluutta!

Stallonen coveri Get Carterista on niin kamalaa jätettä, että tuskinpa sitä kovin moni rupeaa puolustelemaan. Sinänsä ymmärrettävää ettei vuonna 2000 tehty amerikkainen remake voi tavoittaa alkuperäisen Carterin brittiläistä synkkyyttä, mutta kun se ei onnistu yhtään missään muussakaan.

Mielenkiinnolla odotan Michael Cainen tulevaa vigilante-elokuvaa Harry Brown. Palaako Caine siinä Get Carterin tunnelmiin ikämiehen näkökulmasta, hieman kuten Clint Eastwood Dirty Harryn sielunmaisemiin Gran Torinossa, vai mitä on luvassa. Mielenkiintoinen tapaus varmasti, oli tyyli mikä tahansa.

Lupaan kirjoittaa Harry Brownista välittömästi sen nähtyäni.

Mielenkiintoista muuten, miten juuri vanhat Caine-klassikot ovat joutuneet niin usein remakeraiskausten uhreiksi: Get Carter, Alfie, Italian Job, Sleuth. Viimemainitussa mies oli tosin itsekin osallisena. Käsittääkseni juuri Get Carter nousi 1990-luvulla uuteen arvoon eräänlaisena britticoolin ilmentymänä Tony Blairin ”cool britannia” -vouhotuksen aikoihin.

Get Carter on kyllä varmaan tylyin rikoselokuva koskaan, Carterhan on aikamoinen hirviö ihmiseksi.

Näitä luetaan juuri nyt