Michael Bay ja Transformers, osa 2: tämä on sitä parempaa 3D-kuvaa
Elo- ja syyskuun aikana uusia 3D-elokuvia tuodaan ensi-iltaan Suomessa joka viikonloppu kahta lukuunottamatta. Moni tuskin nousee tekniikaltaan Transformers 3:n tasolle.
Moguli Jeffrey Katzenberg on ilmaissut huolensa siitä, että huono 3D pilaa hyvän 3D:n maineen. Rappio on ”sydäntäsärkevää”, hän kertoi Hollywood Reporterille.
3D saattaakin olla nyt pahenevassa vastatuulessa.
Katzenbergin, Steven Spielbergin ja David Geffenin perustaman DreamWorksin Transformers: Dark of the Moonin olikin määrä olla parhaan mahdollisen 3D:n keulakuva.
Elokuvan kolmiulotteisuus on kieltämättä toteutettu hyvin ja ajatuksella: tarjolla ei ole vain viewmastermaista pari eri syvyystason kikkailua, vaan kuvista välittyy jopa aidontuntuista läsnäolon tuntua. Kuvat ovat pitkiä, joten aivot ja silmät eivät saa turhaa, ylimääräistä rasitusta.
Voin siis sanoa, että hetkittäin kuvat vakuuttivat tavalla, joka sai 3D:n tuntumaan kiistatta merkitykselliseltä. Avatarissa tällaisia hetkiä oli allekirjoittaneelle vähemmän, mikä saattaa johtua siitäkin, että se oli elokuvana huonompi.
Vasta jälkikäteen luin, että T:DOTMista kolmasosa on kuvattu aitona 3D:nä, kolmasosa käännetty jälkikäteen ja noin kolmasosassa kuvia ei ole 3D-vaikutelmaa (mikä on ihan ok, ei sitä jää joka sekunnille kaipaamaan).
Saumattomien syvyysvaikutelmien hetkittäisiä huipputehoa on vaikea kuvailla. Se on jotain uutta, ja minulle se ei Avatarissa niin kauheasti antanut. Nyt esimerkiksi lentokohtaukset sekä sankarien liukuminen sortuvan kerrostalon sisällä paitsi tempaisivat mukaansa, myös ravistelivat fyysisesti. Immersio toimi, toden totta, kun painovoiman lait kouraisivat vatsanpohjaa.
Toisaalta – kuten aiemmin mainitsin – 3D:n lakien noudattaminen tuo Bayn levottomaan maailmaan mielenkiintoisia uusia tuulia. Ennen Bay leikkasi toimintajaksoissa alle sekunnin välein, nyt kuvat voivat olla todella pitkiäkin. Se tekee elokuvasta eri tavalla näyttävämmän.
Sen havaitsi myös Mubin kriitikko Fernando Croce:
”The 3-D technology in the franchise’s third installment provides the calligraphy exercise so needed to calm this hyperactive kino-fist: For once the images can be seen for more than three or four seconds, the choreographed mayhem often hits notes of sustained, almost lyrical abstraction, and the eponymous behemoths-toys dilated into deities, or is it the other way around?-actually attain a certain ludicrous grandeur.”
3D sopii tällaiseen maksimalistielokuvaan kuin nenä päähän – kunhan se tehdään hyvin.