Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Michael Bay ja Transformers, osa 1: mistä puhumme, kun puhumme Baysta ja maksimalismista

Blogit Kuvien takaa 12.7.2011 09:59
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Michael Bay on ohjaaja, jota rakastetaan vihata. Monille vakaville elokuvanystäville hänen nimensä on paholaisen synonyymi: kuinka joku voi tehdä näin pinnallista, meluisaa, uhoavaa ja kaupallista roskaa? Katkeruutta lisää Bayn elokuvien hurja suosio. Kävin katsomassa kolmannen Transformers -elokuvan ja pidin siitä paljonkin, tietyllä vinolla tavalla.

En halunnut nähdä Transformers: Dark of the Moonia lehdistönäytöksessä. Tällaisen roiskimisen katsominen aamupäivällä hiljaisten kriitikkojen keskellä on kuin polttaisi halpaa hassista salaa vessassa Linnan juhlissa. Elokuvasarjahan perustuu lasten robottileluihin, joita myytiin 1980-luvulla.

Niin tai näin, T:DOTM on Suomessakin nousemassa hyvää vauhtia vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon.

En tiedä, haluanko edes kutsua T:DOTMia elokuvaksi sanan tavallisessa merkityksessä. Tavallaan se avaa näkökulmaa elokuvan monimuotoisuuteen. Elokuvataidetta se ei ole. Baylla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa suuren tarinan kertojana, eikä hän pyri koskettamaan. Tämä tekele on puhtaasti tuote, se ei tähtää kertomaan ihmisyydestä tai jakamaan mitään.

On kuitenkin tosiasia, että kaikessa pinnallisuudessaan ja vähämielisyydessään Bayn baymaisuudessaan väkevimmät elokuvat ovat melko puhdasta elokuvaa. Niissä kuva ja ääni tekevät vaikutuksen, välke ja jyske hallitsevat. Bayn elokuvissa tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu, vaan se, miten se tapahtuu: isosti. Todella isosti.

Olennaista on tehokeinojen häikäilemätön, uhkuva ja puhkuva käyttö ja Bayn välinpitämättömän ylimielinen asenne (katsojaa, elokuvakerronnan perinteitä ja inhimillisyyttä kohtaan), jota sietääkseen täytyy antautua tiettyyn pehmoiseen mielentilaan. Kaikki on alistettu sensationalismille.

Korrekti tosikko ei voi Bayta sietää, enkä väitä, että korrekti tosikko olisi tässä asiassa välttämättä yhtään väärässä.

Bay on nykyelokuvan kivikovin maksimalisti. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa Bay-elokuvien kokeminen muualla kuin suuren valkokankaan elokuvateatterissa. (Bad Boys 2 on poikkeus, jonka pariin olen dvd:llä usein palannut, siitä myöhemmin lisää.)

T: DOTMissa on enemmän ihmisten välisiä asioita kuin kahdessa edellisessä Transformersissa. Bayn ihmiskuva on tympeä ja lievästi sanottuna pinnallinen. Kaikki dialogi ja kohtaamiset ovat mesoamista ja läpänheittoa. Kaikki säheltävät, paitsi USA:n armeija. (En edes kärjistä.)

Mutta tämä on kiehtovinta elokuvassa. Bay tuo mieleen Charlie Sheenin, kumpikin antaa palaa eikä himmaile.

Elokuvan epilogi koostuu robottiasioista, mutta heti kun päästään ihmisiin, tarjoaa Bay ensimmäisenä kuvana pitkän kamera-ajon, joka seuraa naispääosaa esittävää alusvaatemalli Rosie Huntington-Whiteleyta reisien ja takapuolen korkeudelta hänen kiivetessään portaita.

Sivuroolit on täytetty hyvillä luonnenäyttelijöillä, jotka lähtevät mukaan, koska palkkio on muhkea – ja pääsevät herkuttelemaan karikatyyreillä, joista tällä kertaa hillittömin on John Malkovichin kaikella camp-energiallaan esittämä lipevä bisnespomo, mahdollisesti Bayn itseironinen alter ego. Useimmat ihmiset kohtelevat näissä elokuvissa toisiaan alistaen, tiuskien, pilkaten tai alistuen. Hysteria hallitsee, vilpitöntä rakkautta ei ole edes Shia LaBeoufin esittämän, miehuudessaan puolitiehen jääneen sankarin ja hänen tyttöystävänsä (edellä mainittu malli) välillä, pelkkää todistelua.

Bayn elokuvien katsominen on jatkuvaa saman kysymyksen pyörittelyä: kuinka se kehtaa? Ja miksi tämä on niin suosittua? No juuri siksi ne ovat suosittuja ja siksi ne vetävät allekirjoittanuttakin, vaikka toki väitän katsovani näytä vain kulttuurianalyysi mielessäni.

Tosiasia on, etten saa Bayn häiriintyneestä estetiikasta tarpeekseni. Kävin katsomassa Transformers kakkosen kahdesti Tennispalatsissa, koska en oikein uskonut silmiäni. Nautinko – kai kun kerran palasinkin. Herättikö elokuva ajatuksia ja assosiaatioita – pienen muistivihkosen verran.

Ehkä Bay on elokuvan antikristus tai lopun ajan airut, joka pilaa Hollywood-valtavirrassa kaiken mitä vielä pilattavissa on. Hänen mestariteoksensa Bad Boys 2 on kieltämättä eräänlainen action-viihteen tärähtänyt ne plus ultra, todella väärin tehty elokuva: pinnallinen, rakenteeltaan enemmän sketsikokoelma kuin draaman kaarta noudattava kokonaisuus, uskomattoman väkivaltainen ja sadistinenkin, avoimesti tyhmä ja alati mauton leffa. Ennen kaikkea BB2 on kuin väkevintä satiiria ja parodiaa itsestään: se on liikaa, se on aivan hullu, hoidon tarpeessa.

Huono Bad Boys 2 ei ole, päinvastoin. Se on ällistyttävän viihdyttävä ja kipeän hauska. Se on edelleen verraton testosteronin, häpeilemättömyyden sekä äärimmäisen puunatun ja teknologisen kiiltokuvavisuaalisuuden kolminaisuus, jonka ylilyönnit ovat ehkä ylittömättömiä. (Toisin kuin Bayt yleensä, elokuva menestyi hieman alle odotusten – monien mielestä taatusti hyvä pilkahdus toivosta ihmiskunnalle – joten jatkoa ei varmaankaan tule.)

T:DOTM on seksistinen, militaristinen, ehkä fasistinenkin, ja näistä asioista voidaan ja kenties pitäisikin keskustella. En ole kuitenkaan nähnyt tänä vuonna toista uutta yli kaksi- ja puolituntista elokuvaa, jossa ei ole kuolleita hetkiä.

Samaan aikaan edessä on peili tämän ajan ajatusmaailmasta.

Bay on kulutusyhteiskuntaa yhä reippaampaan tuhlaamiseen kannustava äänitorvi, materialisti sanan kaupallisimmassa merkityksessä. T: DOTMissakin kaikki mitataan aineellisessa omaisuudessa ja statussymboleilla. Jos hänen elokuvansa eivät olisi suosittuja, ne olisivat vain psykologisesti kiehtovia raportteja moniongelmaisen sosiopaatin sielunelämästä (Transformerseissa sankarirobotit repivät vihollisiltaan raajoja ja päitä irti ja laukaisevat aseitaan mässäillen roistokoneiden ohimoihin), mutta kun ne sattuvat olemaan maailman suosituimpia elokuvia!

En missään tapauksessa jättäisi Bay-elokuvaa näkemättä elokuvateatterissa.

Ne voivat olla ääliömäisiä, mutta niissä on auteurin kädenjälki, selkeä (joskin melko irvokas) näkemys ja itse mäiske saavuttaa maksiminsa: se on massiivisinta, mitä rahalla saa. Onko se hyvä vai huono asia – ehkä sellaisen tuolla puolen.

Kreisintä Bayn elokuvissa on se, että ne on tehty ja ne tuottavat miljardi euroa laaki. Siinäpä ajatus, jota voi pyöritellä pidempäänkin.