Mene katsomaan Eden
Suomalaisia elokuvia ei yleensä tuoda kesäkaudella teatteriensi-iltaan. Siihen on pari syytä. Suomalaiset eivät käy kesällä elokuvissa kovinkaan innokkaasti. Parisenkymmentä vuotta sitten suuri osa Helsinginkin elokuvateattereista meni juhannuksesta muutaman viikon kesätauolle.
Nykyään teatterit vetävät paremmin kesälläkin. Kehitystä on kiihdyttänyt globaali yhdenmukaistuminen: Yhdysvalloissa kesä on elokuvan ykkössesonki.
Se toinen syy liittyy akuutisti säähän. Jos ensi-iltaviikolle sattuu huippukelit, elokuvateattereihin ei tosiaankaan ole tunkua. (Tässä on hauska epäkorrelaatio: yksi syy siihen, että kesästä tuli Yhdysvalloissa se supersesonki, on elokuvateatterien ilmastointi. Siellä elokuvasali oli joskus kymmeniä vuosia sitten, kauan ennen ostoskeskusbuumia se harvinainen paikka, jossa saattoi vähän jäähdytellä helteellä.)
Ulla Heikkilän esikoiselokuva Eden tuli ensi-iltaan reilu viikko sitten. Oli rohkeaa tuoda kotimainen ensi-ilta viikonloppuun ennen koulujen alkua, siis kesäkaudelle. Tuotantoyhtiö Tekele ja levitysyhtiö Nordisk ottivat ehkä riskin, mutta hyvin kunnioitettavan riskin. (Ajankohta oli valittu ennen koronaa.)
Eden oli ensimmäinen isompi kotimainen ensi-ilta sen jälkeen, kun elokuvateatterit avautuivat. Koronatilanteen vuoksi katsojaluvut ovat olleet melko maltillisia koko kesän, mutta se toki johtuu myös uuden Hollywood-viihteen eli sen kesän peruskaman puutteesta.
Ensi-iltaviikonloppuna oli loistosäät, toisena viikonloppuna vielä paremmat. Eden oli ensi-iltaviikonloppunsa ja -viikkonsa katsotuin elokuva ja toisen viikonloppunsa listakakkonen, mutta silti sillä on nyt vasta reilut 12 000 katsojaa. Koronatilanne on mikä on. Lohtua voisi hakea siitä, että eivät muutkaan elokuvat vetäneeet. Helposti lähestyttävälle elokuvalle se on silti tosi vähän.
Sääli se on etenkin siksi, että Eden on erinomainen. Se on niitä elokuvia, joita katsoessa syntyy vaikutelma, että tämän elokuvan tekemisen on täytynyt olla helppoa, suorastaan vaivatonta. Vaikutelmahan on sikäli kovin virheellinen, että näin hienosti etenevää, koko ajan intensiivistä ja aika hauskaakin elokuvaa ei ole tietenkään helppo tehdä. Moinen tunnevaikutelma on silti ainoastaan luonnollinen reaktio, kun näkee jotain niin hallittua.
Jotkut elokuvat ovat – ja saavat ollakin – briljeeraavia taidonnäytteitä, jotka oikein tavoitteellisesti vakuuttavat spektaakkelimaisilla jaksoilla tai luomalla esteettistä vaaran tuntua. Eden taas on nyanssien elokuvaa, mutta nimenomaan valkokankaan ansaitsevaa, kuvan ja äänen elokuvaa. Ei mitään teeveetä.
Mikäli ajatus elokuvateatterissa käymisestä tuntuu vähänkin järkevältä, Eden on todella hyvä valinta. Sen verran kun olen kuullut, se toimii erinomaisesti myös teini-ikäisille, ikäluokalle josta se kertoo, ja jota on suht vaikea saada katsomaan kotimaista elokuvateatteriin. (En ymmärrä miksei toimisi, kun se on niin asian ytimessä.)
Useita syksyn tulevia kotimaisia ensi-iltoja jo nähneenä ja niiden laadusta ilahtuneena olen varma, että Eden on vuoden 2020 kärkikahinoissa. Kenties jopa se, joka tuntuu parhaalta, kun vuodenvaihteen tienoilla katsoo kotimaista leffavuotta taaksepäin. Asia on nyt vain niin, että näitä todella elokuvan tuntuisia elokuvia tehdään Suomessa parhaimmillaankin muutama vuodessa. Sitten kun joku niistä vielä jättää tunnejäljen, niin ai että.