Matka sian maailmaan: Gunda on ainutlaatuinen ja fantastinen eläinelokuva
Voisinpa kertoa paljon hyviä uutisia Berliinin elokuvajuhlilta. Voisinpa kertoa elokuvista, jotka ovat pian varmasti tulossa Suomeenkin.
No such luck!
Euroopan suurimpiin kuuluvan elokuvatapahtuman ohjelmisto jatkaa suuntaansa yhä pienempien yleisöjen elokuvien areenaksi. Mikäs siinä, jos laatu säilyisi vastaavasti korkeana.
Olen ehtinyt katsoa torstaina alkaneessa Berlinalessa toistakymmentä elokuvaa, joista vain muutamat ovat keskinkertaista parempia. En voi sanoa olevani pettynyt. Jo ennen Berliiniin saapumista näin selkeästi, että aikamoista kahlaamista osallistumiseni tulee olemaan. Suuret nimet loistavat poissaolollaan. Kaikki huipputekijät vievät elokuvansa mielummin Cannesiin, ja ajallinen etäisyyskin supistui, kun Berlinale siirtyi helmikuun jälkimmäiselle puoliskolle eli pari viikkoa myöhempään ajankohtaan kuin se on ollut tapana järjestää.
Samoin puuttuvat suuret tähdet – poikkeuksina Johnny Depp ja Hillary Clinton, josta on tehty dokumentti. Banaalia tai ei, tosiasia on, että suurelle tapahtumalle tärkeät sponsorit reagoivat pian glamourin puutteeseen. Katsotaan miten käy uudelle festivaalijohtajalle Carlo Chatrianille. Vuoden 2020 Berlinale on ensimmäinen, jonka ohjelmistosta hän on vastuussa, ja järjestyksessä seitsemäskymmenes.
Jokaiselta festivaalilta löytyy toki helmensa. Omani on sellainen, jota on vaikea kuvailla, sillä se ei vastaa yleisiä odotuksia elokuvasta. Ja ihanaa niin.
En ole vieläkään toipunut elämyksestä joka Viktor Kossakovskyn ohjaama Gunda on.
Se on dokumentti emakosta ja pahnueesta.
Mustavalkoinen, ei musiikkia, ei kertojaa. Kamera on hyvin lähellä, alhaalla melkein maan tasalla, mutta se ei häiritse possuja, eivätkä ne siis reagoi siihen.
Alussa porsaat ovat juuri syntyneet. Ollaan maatilalla jossain päin Eurooppaa (tuotantoyhtiö on norjalainen).
Kossakovsky ei pyri inhimillistämään, ei keksimään tarinaa. Hän näyttää. Kuvat ovat pitkiä. Tyyli on briljeerausvapaa. Toki heijastamme väkisin omia tunteitamme porsaisiin ja Gunda-nimiseen emakkoon (nimeä ei kerrota elokuvassa, kuten ei muitakaan ihmisten asioita). Etsimme eläinten toiminnasta tuttua ja samastuttavaa. Tietysti sitä onkin, merkitykset kehittyvät. Silti tuntuu, että olemme läsnä eläinten ehdoilla, ikään kuin vieraina ja ainoastaan todistamassa.
Gunda herättää voimakkaan ja laajan tunnekirjon. Näemme surullisia asioita, kaikki porsaat eivät selviä.
Ennen kaikkea porsaat touhuavat. Ne pyrkivät nisälle, oppivat kävelemään, kasvavat, ovat uteliaita kuten siat ovat.
Kossakovsky katkaisee porsaiden dokumentoinnin vain osuuksilla aitauksesta metsänreunaan kulkevista kanoista sekä lehmistä.
Tästä syntyy hämmästyttävän intensiivinen elokuva. On vaikea selittää, mitä kiinnostavaa Gundassa tapahtuu, mutta kyllä sitä tapahtui, koska olin 90 autuasta minuuttia toisessa maailmassa. Tämä on niitä elokuvia, jotka tuntuvat pieniltä ihmeiltä – kuin tämä vain olisi olemassa, ei ihmisten tekemänä. Sehän tarkoittaa, että osaaminen on ollut huikeaa ja työn määrä valtava.
Epäsentimentaalisuus eli tunnesiteen muodostamisen jättäminen pitkälti katsojalle tekee elokuvasta vain voimakkaammaan. Lopulta on hyväksyttävä totuus. Olosuhteet ovat idylliset, tämä ei ole tehosikala vaan vanhanaikaisen maatilan jonkinlainen lato aitauksineen, mutta katsomme tuotantoeläimiä.
Kun porsaat viedään teuraalle, en tuntenut ainoastaan surua ja empatiaa aiemmin niin rauhallisen Gundan reaktiosta (jonka luen paniikiksi ja epätoivoksi). Viikatemies on traktori, jonka perässä on pieni kontti, ja eräänä päivänä se koruttomasti noutaa possut. Oikeastaan ne vain katoavat tästä paikasta ja kuvasta kameran ulkopuolella. Havainto elämän hauraudesta ylittyy tietenkin vahvasti ihmisyyden puolelle.
Joitain tämän vuoden epäonnisia taidepläjäyksiä katsoessa on tehnyt mieli sanoa, että Berlinalesta on tullut varsinaisen levitysriman alapuolelle jäävän kansainvälisen art housen varastohalli, mutta se olisi väärin. Muutamista muistakin nimenomaan omilla ehdoillaan kunnianhimoisista elokuvista olen kuullut todella hyvää tai ainakin houkuttelevaa. Tässä paljoudessa ne todella pitää vain tonkia esiin.
Oman neljän ja puolen päivän reissuni kruunu oli Gunda. Se on mestariteos, jota ei kannata ohittaa. Elokuvalla on jo kannattajansa: Joaquin Phoenix on nimetty elokuvan ”vastaavaksi tuottajaksi”. Nähtyään Gundan hän halusi ryhtyä sen suojelijaksi, ja mikäs siinä, jos teko auttaa katsojia erikoislaatuisen suurelämyksen tykö.
Berlinaleen tuskin palaan toimittajana ainakaan lähiaikoina. Täällä voi harrastaa elokuvaa maksua vastaan, mutta sellaista työtä, jota freelancertoimittaja ja -kriitikko tekee, ei ole enää tässä kontekstissa juurikaan tarjolla.