Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Maailman parhaat elokuvat ja omat suosikkini, osa 1

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 26.7.2012 16:21

Mitkä ovat parhaat elokuvat? Sight & Sound -lehti on kymmenen vuoden välein esittänyt maailman tärkeimmän elokuvakysymyksen sekä tekijöille että tärkeimmille toimittajille ja monille historioitsijoille. Pian julkaistaan jättikyselystä koostettu uusin lista.

Palattakoon 2010-luvun näkemykseen maailman parhaista, kun Sight & Soundin tulokset ovat lähipäivinä julki. (Ei, meikäläistä ei tosiaan pyydetty osallistumaan S&S-kyselyyn.)

Sain taannoin inspiraation koota omien suosikkieni listani, ja se on tässä.

Charles Laughton: Räsynukke (1950)
Billy Wilder: Auringonlaskun katu (1950)
Stanley Kubrick: Kunnian polut (1958)
Jacques Demy: Cherbourgin sateenvarjot (1964)
Mario Bava: Mies mustassa Jaguarissa (1967)
Sergio Leone: Huuliharppukostaja (1968)
Federico Fellini: Toby Dammit (1968, osa episodielokuvaa 3 askelta yöhön)
Francis Ford Coppola: Ilmestyskirja nyt (1979)
Andrzej Zulawski: Possession (1981)
William Friedkin: Elää ja kuolla LA:ssa (1985)

Kokosin listan kutakuinkin valmiiksi mielessäni, kun muutama viikko sitten katsoin Karlovy Varyn elokuvajuhilla Amir Nadirin ohjaamaa elokuvaa Cut. Japaniin sijoittuvassa kannanotossa päähenkilö, elokuvahullu yksinäinen mies, maksaa edesmenneen veljensä velkaa yakuzalle antamalla rikollisten hakata itseään hinnoittelemalla joka iskun.

Lopussa 12 miljoonan yenin velasta on jäljellä enää 100 nyrkiniskun verran. Ne sankari kestää listaamalla mielessään 100 parasta elokuvaa. Turpasaunan alkaessa teosten nimet alkavat ilmestyä yksi kerrallaan ruutuun.

Näin Nadiri purkaa oman ahdistuksensa elokuvan nykytilasta: päähenkilö on elokuvataiteen vertauskuva.

”This is a statement for the state of cinema today. It’s too late. It’s over”, ohjaaja sanoi näytöksen jälkeen.

En ole aivan samaa mieltä, mutta enpä itsekään kokenut top kymppiin kuuluviksi mitään viimeiseltä 27 vuodelta. Ehdokkaita oli, mutta mikään ei tuntunut varmalta, selvältä valinnalta.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Oikein hyvä lista, vaikka omaani noista harkitsisin ehkä vain Huuliharppukostajaa ja Possessionia. Viime katsomiskerralla ei ainakaan auennut mikä tuossa Bavan leffassa ihan niin hienoa oli, kun tuntuu monille uppoavan.

Eikös Räsynukke tullut 1955 eikä -50?

Tuo Nadirin Cut kuulostaa oikein kiintoisalta.

Hirmu vaikea listata omia suosikkejaan kun taatusti hetken päästä tulee mieleen kymmenen muuta elokuvaa joiden paikka olisi listalla. Mutta nämä nyt on ainakin sellaisia joita tulee katsottua uudelleen ja uudelleen kyllästymättä:

Raoul Walsh: Valkoinen hehku (White Heat) 1949
Billy Wilder: Tuhansien silmien edessä (Ace in the Hole/The Big Carnival) 1951
Elia Kazan: Viettelysten vaunu (A Streetcar Named Desire) 1951
Stanley Donen & Gene Kelly: Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain) 1952
Joshua Logan: Bussipysäkki (Bus stop) 1956
Richard Brooks: Kissa kuumalla katolla (Cat on a Hot Tin Roof) 1958
Don Siegel: Korpraali McB (The Beguiled) 1971
Martin Scorsese: Kuin raivo härkä (Raging Bull), 1980
Quentin Tarantino: Reservoir Dogs (Reservoir Dogs), 1992
Mike Leigh: Naked (Naked), 1993

Pleksikana, kyllä, 1955. Pieleen meni kun luulin muistavani.

Uudemman elokuvan Top Ten -ehdokkaita:
Shoah (1985, Claude Lanzmann)
Sarraounia (1986, Med Hondo)
Hotel Terminus (1987, Marcel Ophuls)
Yeelen (1987, Souleymane Cissé)
Naisia hermoromahduksen partaalla (1988, Pedro Almodóvar)
Ystäväni Totoro (1988, Hayao Miyazaki)
Twin Peaks special pilot version (1989, David Lynch)
Dekalogi (1987-1990, Krzysztof Kieslowski)
Saksikäsi Edward (1990, Tim Burton)
Uhrilampaat (1991, Jonathan Demme)
Malcolm X (1992, Spike Lee)
Short Cuts (1993, Robert Altman)
Pulp Fiction (1994, Quentin Tarantino)
Toy Story (1995, John Lasseter)
Unelmien sielunmessu (2000, Darren Aronofsky)
Crimson Gold (2003, Jafar Panahi)
10 on Ten (2004, Abbas Kiarostami)
Vuosi elämästä (2010, Mike Leigh)
Nader ja Simin: ero (2011, Asghar Farhadi)
Uuden taiteellisesti kunnianhimoisen elokuvan minimalismi, pitkät otokset ja kaukokuvat ovat niin yleinen suuntaus, että on vaikea sanoa, mitkä niihin turvautuvista leffoista osoittautuvat kestävimmiksi.

Ehkä joku loukkaantuu, mutta uskon että ihmiset syvällä sisimmissään pitävät enemmän uusista elokuvista. Ne wanhat leffat ovat toki tärkeitä niille vanhuksille, jotka ovat innostuneet elokuvista niinä aikoina. Mutta on kai niitä nuoremmat polven leffafriikkejä jotka ovat katsoneet Mafiaveljet sataan kertaan, mutta suosikiksi pitää mainita joku viime viikolla netistä ladattu Polkupyörävaras. Ja toki uskon että vanhat elokuvat voivat joillekin olla niitä suurimpia kokemuksia.

Jokunen aika sitten Teemalla taisi olla sarja jossa ohjaajat yms saivat valita omia suosikkejaan, ja Fränti blogissaan kauhisteli kuinka he eivät enää tunne vanhaa elokuvaa. Ehkä eivät tunne, mutta kyllä heille varmasti ne Lost in Translationit, Magnoliat yms ovat tärkemäpiä.

”Uusista” elokuvista pitänee mainita Blade Runner. Suosikkini on kuitenkin Veteen piirretty viiva.

atp: En tiedä kenen ikäloppuuteen olit viittaavinasi, mutta tämä 40-vuotias sanoo, että klassikot ovat usein klassikoita hyvästä syystä.

Olen sitä mieltä, että elokuvakäsikirjoitusten taso on romahtanut Hollywoodin kultakaudesta – ja pahasti. Teknisesti pystytään toteuttamaan toki vaikka mitä, mutta kun tuntuu ettei aikamme tekijöillä ole hirveästi sanottavaa. Ei edes sillä Malickillasi. (Julma maa on kyllä ihan katsottava. Myöhemmistä en ole vaikuttunut.)

Nykytekijöistä arvostan esim. Kim Ki-dukia, mutta tulevaisuus tulee näyttämään kestävätkö hänen elokuvansa ajanhammasta. Billy Wilderin leffoja tullaan taatusti katsomaan sadankin vuoden kuluttua. Sanokaa minun sanoneeni. :)

atp: ”Ehkä joku loukkaantuu, mutta uskon että ihmiset syvällä sisimmissään pitävät enemmän uusista elokuvista. Ne wanhat leffat ovat toki tärkeitä niille vanhuksille, jotka ovat innostuneet elokuvista niinä aikoina. Mutta on kai niitä nuoremmat polven leffafriikkejä jotka ovat katsoneet Mafiaveljet sataan kertaan, mutta suosikiksi pitää mainita joku viime viikolla netistä ladattu Polkupyörävaras. Ja toki uskon että vanhat elokuvat voivat joillekin olla niitä suurimpia kokemuksia.”

Jos minulta pitkän viikon jälkeen torstai-iltana kysytään, katsotaanko joku David Fincher vai joku Jean-Luc Godard, vastaus on varmasti DF eikä JLG. Mutta kuten Siru_S toteaa perään, sanottavan määrä on vähentynyt, suurta substanssia on aika harvassa uudessa elokuvassa. Rakastan Mafiaveljiä, se olisi varmasti top 40-listassani. Sanottavaa sillä ei kauheasti ole. Se on eeppinen, mutta ei eeppisempi ja tunteellisempi ja monipuolisempi kuin Once Upon a Time in the West tai – America.

Pidän Quentin Tarantinoa valtavassa arvossa, mutta yksikään hänen elokuvistaan ei enää tänään nouse niiden listalle, joita katson yhä uudelleen. Lähellä, mutta ei ihan. Silti niin Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Jackie Brown että Kill Bill 1-2 nousisivat varmaankin kaikki vähintään omaan top kahdeksankymppiini, tai jotain…

Tuo top-kymppini nyt tuskin edustaa sellaista ”vanhaa elokuvaa” josta niinsanotusti kuuluu pitää. Ja sieltähän puuttuvat Chaplinit ja Keatonit ynnä muut, voi kauhea. En vaan saa noiden kahden mestarin teoksista irti lainkaan elokuvaeuforiaa, vaikka ihailen ja ihastelen heidän elokuviaan ja voin toki niitä katsoa taas uudelleen, kun sopiva tilaisuus tulee.

”Ehkä joku loukkaantuu, mutta uskon että ihmiset syvällä sisimmissään pitävät enemmän uusista elokuvista. Ne wanhat leffat ovat toki tärkeitä niille vanhuksille, jotka ovat innostuneet elokuvista niinä aikoina.” Olet pihalla. Kuten Siru_S sanoi, klassikot ovat klassikoita syystäkin. Eiköhän ne uudetkin leffafriikit jossain vaiheessa ala katsomaan näitä vanhempiakin elokuvia ja varmasti pitävät ja osaavat arvostaa ihan eri tavalla suurimpaan osaan uusia leffoja verratessaan, eikä pelkästään siksi että näin ”pitäisi” tehdä, vaan koska menneisyyteen luonnollisesti tuppaa kasautumaan mestariteoksia, joita luonnollisesti nykyäänkin tehdään. Itse olen 24-vuotias ja esimerkiksi suuri osa suosikkileffoistani löytyy 20-luvulta. Tunnen kymmeniä ikäisiäni elokuvafriikkejä ja kaikkia kyllä klassikot tuntuvat kiinnostavan, jokaisella voi tietenkin olla joku spesialiteetti esim. genre-elokuvat, mutta kunhan vaan on tarpeeksi monta elokuvaa nähnyt niin ei voi olla näkemättä klassikoiden arvoa ja niiden ”hyvyyttä”. Yleensä huomaa että ne jotka klassikoita haukkuvat ovat juuri niitä jotka eivät juuri elokuvia harrasta.

Se joka väittää, ettei uudemmat elokuvat ole vanhojen veroisia ei ole katsonut tarpeeksi elokuvia.

Näitä luetaan juuri nyt