Luutunut instituutio uudistui kertaheitolla – Oscareille on nyt vaikeampi irvailla

Parasiten Oscar-voitto oli yllätys, mutta ei enää viime metreillä valtava yllätys. Elokuva oli hiipinyt vedonlyöntitoimistoillakin kakkossijalle sekä ohjauksen (Bong Joon-ho) että parhaan elokuvan kategorioissa.

Uuden sivun elokuvahistoriassa Parasiten juhlapäivä kyllä kääntää. Oscarien historiassa ei ole aiemmin annettu parhaan elokuvan palkintoa ei-englanninkieliselle elokuvalle. Parhaan elokuvan ehdokkuuksiakin ”vieraskieliset” ovat aiemmin saaneet yhteensä vain kymmenen kertaa – ja yksi oli Clint Eastwoodin ohjaus. Tahtia ei parantanut edes se, että kategorian ehdokasluku laajeni viidestä jopa kymmeneen.

Täytyy myöntää, että olin itse sangen iloisesti yllättänyt, kun Sam Mendesin ohjaama 1917 – Taistelulähetit ei napannut tärkeimpiä Oscareita. Se ja Parasite ovat kumpikin omasta nokkeluudestaan kiihottuneita elokuvia. Ero on muun muassa siinä, että Parasite on runsas ja hauska, kun 1917 puolestaan tarjoaa substanssina vain verta, hikeä ja kansallisia kyyneleitä -paatosta. (Muistin taannoin Gaspar Noén kommentin nimenomaan samantapaisia subjektiivisen kameran ylikorostuskeinoja käyttävän Enter the Void -elokuvansa näkökulmaratkaisusta. Haastattelussani kymmenen vuotta sitten Noé pohti, että häntä kiinnosti uppoutua luuserin sisäiseen maailmaan, eikä häntä kiinnosta mennä papin tai sotilaan pään sisään. Kas, kai olen enemmän Noén kuin Mendesin linjoilla.)

Oscar-gaalaa edeltävä aika on vuoristorataa. Martin Scorsesen The Irishman oli varhainen suosikki, jolle ei kymmenestä ehdokkuudesta huolimatta herunut yhtään Oscaria. Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood oli toinen suosikki. Jossain vaiheessa se näytti hyvin mahdolliselta parhaan elokuvan kategorian voittajalta.

Mendesin elokuva jyräsi muiden edelle vasta vuodenvaihteen jälkeen, etenkin Golden Globes -voitoillaan ja toki myös ehdokkuuksien määrän turvin. Globes-äänestäjille itseriittoinen briljeeraus kelpasi.