Lovecraftin elokuvaamisen vaikeus ja Color Out of Spacen hienoudet

Elokuvateattereihin tuli perjantaina Color Out of Space. Se on kaikkien aikojen uskollisin H.P. Lovecraftin teoksen pitkä filmatisointi.

Juuri nyt näyttää siltä, että Color Out of Space on mukana aloittamassa jonkinasteista Lovecraft-buumia. Elokuvan markkinoinnissa ovat auttaneet ilmeiset ulkoiset yhteydet (Nicolas Cage keskeisessä roolissa, värimaailma, tapahtumapaikkana pohjoisamerikkalainen syrjäseutu) toissavuoden eksentriseen ja paljon puhuttuun kauhu/splatterpläjäykseen Mandy.

Richard Stanleyn elokuva on jo saanut paljon huomiota ja kulttiohjaaja Stanley uuden Lovecraft-filmatisointidiilin, eikä ihme, sillä Color Out of Space on nautittavaa, omintakeista ja tinkimätöntä psykedeelisesti väritettyä kauhua. Lovecraftilaisten elokuvien piirissä on kaksi ehkä parempaakin teosta, kumpikin John Carpenterin ohjaamia: The Thing – ”se” jostakin (1981) ja In the Mouth of Madness (1994). Ne eivät olleet virallisesti Lovecraft-tulkintoja, mutta eetos on sama.

Suurin osa Lovecraft-filmatisoinneista on kehnoja, ja vähän paremmat ovat yleensä ottaneet Lovecraftilta vain jonkun idean tai ainoastaan nimen ja lähteneet ihan eri suuntiin. Esimerkiksi Stuart Gordonin Re-Animator (1985) ei ole ollenkaan lovecraftilainen elokuva.

Miksi muun muassa Stephen Kingin ja Guillermo del Toron vuolaasti kehumaa Lovecraftia on niin vaikea filmata? (Asia näkyy vaikkapa siinä, että Color Out of Spacenkin traileri on auttamatta paska ja harhaanjohtava.)