Lovecraftin elokuvaamisen vaikeus ja Color Out of Spacen hienoudet
Elokuvateattereihin tuli perjantaina Color Out of Space. Se on kaikkien aikojen uskollisin H.P. Lovecraftin teoksen pitkä filmatisointi.
Juuri nyt näyttää siltä, että Color Out of Space on mukana aloittamassa jonkinasteista Lovecraft-buumia. Elokuvan markkinoinnissa ovat auttaneet ilmeiset ulkoiset yhteydet (Nicolas Cage keskeisessä roolissa, värimaailma, tapahtumapaikkana pohjoisamerikkalainen syrjäseutu) toissavuoden eksentriseen ja paljon puhuttuun kauhu/splatterpläjäykseen Mandy.
Richard Stanleyn elokuva on jo saanut paljon huomiota ja kulttiohjaaja Stanley uuden Lovecraft-filmatisointidiilin, eikä ihme, sillä Color Out of Space on nautittavaa, omintakeista ja tinkimätöntä psykedeelisesti väritettyä kauhua. Lovecraftilaisten elokuvien piirissä on kaksi ehkä parempaakin teosta, kumpikin John Carpenterin ohjaamia: The Thing – ”se” jostakin (1981) ja In the Mouth of Madness (1994). Ne eivät olleet virallisesti Lovecraft-tulkintoja, mutta eetos on sama.
Suurin osa Lovecraft-filmatisoinneista on kehnoja, ja vähän paremmat ovat yleensä ottaneet Lovecraftilta vain jonkun idean tai ainoastaan nimen ja lähteneet ihan eri suuntiin. Esimerkiksi Stuart Gordonin Re-Animator (1985) ei ole ollenkaan lovecraftilainen elokuva.
Miksi muun muassa Stephen Kingin ja Guillermo del Toron vuolaasti kehumaa Lovecraftia on niin vaikea filmata? (Asia näkyy vaikkapa siinä, että Color Out of Spacenkin traileri on auttamatta paska ja harhaanjohtava.)
Lovecraftin (1890-1937) tuotanto on vilpittömän mielenterveysongelmaista kirjallisuutta. Hän tavoitteli kosmista kauhua maalaamalla yhä uudelleen vision ihmisen mitättömästä pienuudesta suuressa kuvassa. Tarinoissa ei ole toivoa. Silloinkin, kun elämä jatkuu yli viimeisen sivun, tulee päähenkilö kokemuksistaan yleensä hulluksi tai ainakin päättelee, että kaikki on merkityksetöntä.
Tarinat ovat depression kuvauksia ja eräänlaista maailmanlopun kirjallisuutta. Lohduttomassa eksistentialismissa on kamalan pätevä logiikka: oli kyse sitten universumin etäisyyksistä ja ihmisyksilön paikasta aika-avaruusjatkumossa tai Lovecraftin mytologian jumalolennoista, Suurista muinaisista, pyrkimykset ovat turhia.
Lähtökohta on hermeettisyys. Kertomukset ovat yleensä ensimmäisessä persoonassa. Kertoja vajoaa sivu sivulta yhä syvemmälle uuteen tietoisuuteen todellisuuden luonteesta eli kauheudesta. Lovecraft pukee omia neuroosejaan fantasiaksi ja mytologiaksi.
Tähän maailmankuvaan voi sukeltaa lukijana novellina tai pienoisromaanina, mutta pitkinä elokuvina tarinat ovat hankalia, jo kerronnan leimallisesta äärisubjektiivisuudesta johtuen. Toivottomasta asiasta on vaikea rakentaa katsomiskokemuksena palkitsevaa draamaa ja samalla läskiksi menemisen riski on erityisen suuri. (Yksi tapa tehdä elokuvallista kunniaa Lovecraftille on humoristinen pastissi, kuten Creepshow-elokuvan [1982] episodi The Lonesome Death of Jordy Verrill, jossa Stephen King itse esitti pääosan ja jolle Color Out of Space iskee silmää.)
Sama ongelma on Michel Houellebecqin romaanien elokuvallistamisessa. Lovecraftin läpitunkeva tappiomieliala ja surkean kertojan usein kyyniseksi ylemmyydeksi kiteytyvä yksin maailmaa vastaan -asenne ovat vaikuttaneet valtavasti Houellebecqiin, joka kirjoitti ihailemastaan kauhukirjailijasta kirjan mittaisen esseen ennen romaanejaan. Houellebecqinkin romaaneissa on periaatteessa elokuvallista tapahtumien ja tilanteiden kuvailua, mutta painotus on muualla: kuten Lovecraftin novelleissa, niiden filmaaminen on liki mahdotonta, koska kyse on taitavasta ja musertavasta, tavallaan itseään kehämäisesti toistavasta kaiken pielessäolon kuvailusta. Pessimismi on liian lievä sana.
Tunnelmointia, alamäkeä, aika vähän tarinallisia tapahtumia, paisuvia houreita, lopussa järkyttäviä näkyjä ja psyykeen hajoaminen, teepä näistä aineksista elokuva, jossa on ainakin puolitoista tuntia kantava dramaturgia ja jonkinlainen palkitseva ja samastuttava havainto maailmasta. (Oscar-voittaja Guillermo del Toro on aivan viime vuosina pyrkinyt tekemään Hollywood-elokuvaa Lovecraftin pienoisromaanista Hulluuden vuorilla, ja vaikka hän olisi tehtävään mitä oivallisin ohjaaja ja tarinassa on poikkeuksellinen elokuvapotentiaali, eihän siitä ole mitään tullut. Hollywood ja Lovecraft kerta kaikkiaan eivät sovi yhteen.)
Stanleyn kirjoittama ja ohjaama pienehkön budjettin tuotanto Color Out of Space ottaa Lovecraftin Väri avaruudesta -tarinasta olennaisen (avaruudesta saapuu meteoriitissa käsittämätön tuhoava voima), sijoittaa sen nykyaikaan – tietenkin, kirjoittihan Lovecraft itsekin tarinansa omaan aikaansa – ja lisää samastuttavia henkilöitä sekä ohuen, loppua kohti haihtuvan kerroksen absurdia huumoria. Koomisen puolen kruunu on Nicolas Cagen suht tutulla tavalla yliampuvuuteen yltävä roolityö perheenisänä.
Komiikan pikkaisen helpottava vaikutus on silti vain harhautus. Juttu ei mene vitsiksi. Cagen roolihahmo ei tällä kertaa voi sekoamalla pelastaa tilannetta (ja sehän on toki taas Cagen bravuuri, spektakulaarinen sekoaminen). Voi kuulostaa vitsiltä, että tapahtumat sijoittuva alpakkafarmille, ja se onkin eräänlainen lakoninen tsoukki tasan siihen asti kun alpakoille käy yltiögroteskit thethingit, josta elokuva jatkaa määrätietoisesti vielä irvokkaampiin syövereihin.
Eräitä syitä Color Out of Spacen toimivuudelle ovat tarinan ehdottomuus ja mysteeri: elokuva näyttää, mutta ei yritä selittää. Se on lovecraftilaisuuden ydintä.
Toinen syy onnistumiseen on Stanleyn oivaltama vire. Lovecraftilainen toivottomuus, ihmisen mitättömyys kosmoksessa etc. ovat premissi, jonka voi lukea jyrkän nihilistisenä synkeässä mielessä, mutta myös syvähumanistisena: näin on marjat, mutta ehkä ahdistuksen hyväksyminen vapauttaa.
Luin Color Out of Spacen jälkimmäisellä tavalla. Absurdi kauheus jätti huojentuneen, katarttisen olon. Ahdistuksen hyväksyminen edellyttää ripauksen leikkisyyttä painajaisen keskelle. Siinä missä Lovecraftin kirjalliset keinot ovat korostuneita ja kieli mahtipontista, Stanleykin muistuttaa että kyse on elokuvasta, kauhuelokuvasta, teoksesta.
Kun tulkitsee Lovecraftia, täytyy ottaa hitusen kevyempi näkökulma, astua aavistus ulkopuolelle, olla tosissaan olematta silti tosikko. Pilkkopimeässä ei ole elokuvaa eikä silmäniskuja.