Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Lontoon elokuvafestivaalit 2010: Ystävät hämärän jälkeen-remake ei ole lainkaan huono

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 26.10.2010 09:01

Kyllä, ruotsalainen Ystävät hämärän jälkeen on parempi elokuva kuin jenkkiversio Let Me In. Mutta ero ei ole valtava.

Brittiläisen Hammer-tuotantoyhtiön tallissa kehitelty Let Me In siirtää tapahtumat Yhdysvaltoihin, New Mexicoon. Vuosi on 1983. Taustalla kuullaan paitsi Reaganin puheita televisiosta, myös enemmän aikalais- ja muuta poppia (mieleen jäivät ainakin David Bowie, Culture Club sekä Blue Oyster Cult), sillä isolla englanninkielisellä tuotannolla on niiden oikeuksiin enemmän rahaa.

Yhden seikan huomaa heti: Matt Reevesin ohjaama Let Me In ei sorru Hollywood-makeiluun.

Kuten Tomas Alfredsoninerinomainen alkuperäinen, se on pahaenteisen rauhallinen ja osuvan koleasti tunnelmoiva draama, johon kauhuelementit ujuttautuvat kuin varkain.

Yksinäistä ja kiusattua Owen-poikaa (alkuperäisessä Oskar) näyttelee Kodi Smit-McPhee, tuttu elokuvasta Tie. Naapurin salaperäistä Abbya (Eli) esittää Chloe Moritz, joka nähtiin Kick-Assin nuorena supersankarina.

Muutamat sokeeraavat kohtaukset toimivat huonommin kuin alkuperäiselokuvassa, mutta ehkä nämäkin fiilikset johtuvat vain siitä, että vertaan näitä hetkiä suoraan toisen teoksen vastaaviin.

Kaksi tuntia kului melko nopeasti – silti enemmän juuri vertaillen kuin nauttien sinänsä. Eroja on ehkä liiankin vähän, miljöön vaihtumisesta huolimatta.

Milloin Let Me In nähdään Suomessa? Ei välttämättä koskaan valkokankaalla.

Kuten esimerkiksi Anton Corbijnin ”puoliksi suomalainen” The American, kyseessä on valtavirran viihteen joukkoon ujutettu arthouse-elokuva. Eikä sellainen vedä USA:ssa; Let Me In oli siellä taloudellisesti tosi paha floppi.

Let Me Inin Pohjoismaiden oikeuksia ei ole vielä ostetu. Ilmeisesti tuotantoyhtiö pyytää kovaa hintaa, kun siellä ajatellaan, että se on täällä varma hitti, kun alkuteos on ruotsalainen. Eiköhän kiinnostusasia liene päinvastoin: harva odottaa tältä mitään.

Vaikea tapaus tämä onkin: sinänsä oikein kelpo elokuva, mutta meikäläisen näkökulmasta vain niin tarpeeton.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Ruotsalaismetsä on kovin samanlainen kuin suomalainenkin. Tämä mielestäni lisäsi pelottavuutta suomalaiskatsojalle.

Vähän vaikea kuvitella miten New Mexicon avarat maisemat sopivat tarinaan jossa kerrostalon takapihalla hengitys huurtui ja lumi narskui.

Asian vierestä:

”kyseessä on valtavirran viihteen joukkoon ujutettu arthouse-elokuva.”

Olen ihmetellyt tuota ”Arthouse”-termiä. Oletin sen merkitsevän taide-elokuvaa, mutta esim. tässäkin artikkelissa sitä käytetään aika helposti lähestyttävistä elokuvista. Mitä se termi merkitsee? Tuntuu, että englanninkilisillä elokuvapalstoilla termiä käytetään kaikista elokuvista, jotka eivät ole tehty Hollywoodissa tai joiden tekeminen on maksanut alle 100 miljonaa dollaria. Toivottavasti käsitykseni on väärä. Kenelläkään muulla kuin Hollywoodilla ei ole juurikaan mahdollisuuksia tuottaa yli 50 miljoonan dollarin elokuvia ja Hollywoodin ulkopuolella elokuvat yleensä tehdään huomattavasti pienemmällä budjetilla. Pitääkö se ymmärttää niin, että elokuvien ”valtavirta” on kutistunut niin rajalliseksi, että sinne voidaan laskea vain kaikkein kalleimmat Hollywoodin suurtuotannot ja kaikki muuta elokuvat joko maailmalta tai Yhdysvalloista ovat ”Arthousea”?

Lisäksi tuo ajatus, että Let Me in:in oikeuksista olisi mahdollisesti pyydetty paljon, koska oikeuksien omistaja uskoo uusintaversion kiinnostavan alkuperäisversion alueella, on kiinnostava. Onko tuollaista ilmennyt elokuvalevityksessä paljonkin? Esim. olivatko The Americanin Suomen oikeudet kalliita, koska oli mahdollista olettaa, että iltapäivälehdistö markkinoisi elokuvaa kuin viimeistä päivää?

Vaikea minunkaan nähdä tuon kyseisen re-maken tarpeellisuutta. Se on tehty liian pieneksi ollakseen menestyksekkäämpi kuin edeltäjänsä ja parempi sen on todella vaikea olla. Sen verran hyvä alkuperäinen oli.

Ruotsalaisen version ohjaajahan lähti Hollywoodiin tekemään ison rahan elokuvaa? Jotenkin tuntuu, että koko re-make on tuottajien pyrkimys päästä samaan junaan? Ja siinä mokasivat. Viimeinen vaunu jää kauas silmistä kuten Loirilta Niskasen Pojissa.

Mutta jos asiaa ajattelisi tekijöiden kannalta? Ehkä he haluavat välillä nähdä miten heidän elokuvansa tehtäisiin toisin? Mistä suomalaisista elokuvista haluaisimme nähdä re-maken?

Ariel. Ohjaajana David Fincher. Sijoittuisi johonkin USAn satamakaupunkiin ja Pääosassa parrakas Clooney ja Blanchett.

Paha Maa. Ohjaajana Darren Aronofsky. Elokuva sijoittuisi keskilännen pikkukaupunkiin.

Tyttö, sinä olet tähti. Ohjaajana Spike Lee ja sijoittuisi Bronxiin. Pääosassa afroamerikkalaisia.

Kahdeksan surmanluotia. Ohjaajana Soderbergh. Koko elokuva käsivaraa ja pääosassa Benicio Del Toro:)

VE: ”Art house — Oletin sen merkitsevän taide-elokuvaa, mutta esim. tässäkin artikkelissa sitä käytetään aika helposti lähestyttävistä elokuvista.”

Kumpikin näistä elokuvista (Let Me In, The American) on kerronnaltaan hidas. Eivätkä ne ole eskapismia.

The Americanissa päähenkilön motiivit pimitetään katsojalta. Tämä jos joku on art housen merkki: yleisölle ei anneta tarpeeksi köyttä, ei lupausta luottaa.

Let Me Inissä – kuten ruotsalaisversiossa – on samoja piirteitä sekä täysin avoin loppu. Tätäkin voi pitää art housen leimallisena merkkinä.

Mitä art house täsmällisesti tarkoittaa – no, kullekin eri asioita. Minun kielenkäytössäni se on mainstreamin eli valtavirran ulkopuolista elokuvaa.

Tai kuten yksi wikipedian määritelmä antaa: art housessa on ”focus on the thoughts and dreams of characters, rather than presenting a clear, goal-driven story”.

Tuo wikipedian määritelmä siis käytännössä tarkoittaa, että ”arthouse” on henkilökuvaukseen ja tunnelmaan perustuvaa kerrontaa. Selvä, se on kohtuullista. Tosin samalla se tekee ”valtavirrasta” aika rajoittuneen käsitteen.

Näitä luetaan juuri nyt