Lontoon elokuvafestivaalit 2010: sielunmessu ja polttohautaus suomalaisittain

Haastattelin eilen Jim Broadbentia. Kuullessaan, että olen suomalainen, Broadbent innostui: kymmenestä hänen täällä Lontoon elokuvajuhlilla katsomastaan elokuvasta paras oli se suomalainen.

Ei, kyseessä ei ollut Rare Exports, joka kuuluu ohjelmaan, mutta esitetään vasta viikonloppuna.

Broadbent tarkoitti Silent Soulsia. Kävin itsekin katsomassa sen muutama päivä sitten, ja yllätyin positiivisesti.

Katalogiesittelyissä ja kaikissa lukemissani arvioissa (esimerkiksi tänään Derek Malcolm hehkutti Evening Standardissa neljän tähden edestä, hänen mukaansa teosta ”voidaan todella kutsua elokuvarunoudeksi ilman, että se olisi yhtään teeskentelevä tai tehokeinoihin tähtäävä”) mainitaan  suomalaisuus.

Tosiasiassa itse elokuva on sataprosenttisen venäläinen, mutta se kuvaa merjalaiskulttuuria nykypäivänä, siis fennougrilaisen kansan uskomusten heijastuksia nykyajassa. Ei näitä käytäntöjä varmaan enää kovin moni – jos kukaan – harjoita, mutta Aleksei Fedortsenko esittelee ne lumoavasti.

Päähenkilö on tehtaan työntekijä, jonka pomon vaimo kuolee. Miehet lähtevät hautajaismatkalle. Kuviltaan hyvin kaunis elokuva näyttää rituaalit, jotka huipentuvat polttohautaukseen joen rannalla. Tarina on takauma, ja tunnelma on hyvin surumielinen ja fatalistinen – niin venäläistä, niin venäläistä.

Estetiikaltaan Silent Souls on niin sanottua puhdasta elokuvaa, sellaista, jota meillä Suomessa tehdään (ja ylipäänsä esitetään valkokankailla) hyvin harvoin.

Korjasin Broadbentin virheen ja kerroin, että kuvattu kulttuuri on minulle yhtä vieras kuin hänelle – no, hän oli arvannutkin, etteivät esimerkiksi polttohautaukset ihan arkipäivää näillä kolkilla ole.

Mutta tästä elegisestä taideteoksesta me suomalaiset voisimme olla myös kateellisia. Tiivis 75-minuuttinen elokuva on parhaita näkemiäni uusia venäläiselokuvia.