Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Lontoon elokuvafestivaalit 2010: hauska Lemmy-dokumentti paljastaa eläkeikäisen rock-jumalan arkiminän

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 21.10.2010 11:09

Motörhead on maailman kovaäänisin yhtye. Sen laulaja Lemmy Kilmister on rock-elämän ruumiillistuma. Nyt hänestä on tehty mainio dokumenttielokuva.

Toisin kuin päihteillä itsensä zombin kaltaiseksi hapannuttanut Ozzy Osbourne, kolme vuotta vanhempi Lemmy on melko hyvässä kunnossa. Se on pieni ihme, sillä viski ja amfetamiini kuuluivat laulajan päivittäiseen elämään vuosikymmeniä.

Nykyään Los Angelesissa asuva Lemmy pukeutuu kuten aina ennenkin – ei tosin enää takapuolenkin osittain paljastaviin ultralyhyisiin daisydukes-mitan farkkushortseihin, joita eräs sankaria muuten ihaileva muusikkokollega dokkarissa kauhistellen muistelee. Mutta siinä on Lemmyn perimmäinen idea: hän ei koskaan välittänyt siitä, mitä hänestä ajateltiin. Eihän hän edes ole poistanut valtavia syyliä poskestaan. Hän on aidosti rock. (Siis haisuli.)

Ja toisaalta hän on rauhallinen ja sangen ystävällinen 64-vuotias diabeetikko, joka jakaa kärsivällisesti nimmareita ja näyttää viihtyvän vähintään yhtä hyvin pubin tietokilpailukoneella tai kännykän matopelin parissa kuin bassonsa kanssa lavalla.

Toisen maailmansodan natsiroinaa keräilevä Lemmy myös perustelee hyvin, ettei moinen harrastus tee fasistia: hänellä on ollut kuusi juutalaista tyttöystävää, ja katsokaa nyt tätä elämäntapaakin. ”Olisin tosi huono natsi.”

Lemmyllä on kaksi poikaa. Toista hän ei ole tavannut, on kuulemma ”tietokoneohjelmoija”. Toinen on dokkarissa mukana. Käy ilmi, että hänen äitinsä menetti neitsyytensä John Lennonille. Rokkaripiirit!

Lemmy selaa cd-hyllyjä Los Angelesin kuuluisassa Amoeba-levykaupassa. Hän piipahtaa lavalla, kun Metallica esiintyy muutamille kymmenille tuhansille fanille. Hän teetättää uudet saappaat. Sitä sun tätä.

Välillä kierretään Eurooppaa Motörheadin kanssa ja käydään Helsingissä keikalla.

Myöhemmin dokkarissa näytetään kohtaus, jossa aksentista päätellen suomalainen tyttö saa Lemmyn nimmarin rintaansa, käy tatuoituttamassa sen ja kertoo, miksi juuri Lemmy on paras.

Lemmy ei ole sellainen alansa instant-klassikko kuin Anvil-dokkari, mutta läheltä liippaa. Oikeastaan kaikkien nimekkäiden haastateltujen (Metallican jäseniä, Henry Rollins, Dave Grohl, Alice Cooper…) lausunnot ovat ihan turhia, sillä asian ytimessä ollaan kun Lemmy itse puhuu. Hän on niin kiistattoman täydellisen rock, ja silti vain walesilainen jätkä, joka nykyään asuu pienehkössä kämpässä Los Angelesissa kaikenlaisen keräilyroinan keskellä. Yhden sortin nörtti, siis.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Oikeesti Lemmy on aika keskinkertainen muusikko ja piisintekijä mut sitä ei saa sanoa ääneen kun se on niin rok

jopi: ”Oikeesti Lemmy on aika keskinkertainen muusikko ja piisintekijä mut sitä ei saa sanoa ääneen kun se on niin rok”

En minäkään kuuntelisi Motörheadia kahta tuntia putkeen, en neljää biisiäkään, mutta dokkari oli nasta.

Sitä en epäile kyllä olleskaan, varmaan tulee tsekattua jahka nokan alle osuu. Tyyppinä Lemmy on mielenkiintoinen survivor.

Noin sanoo yleensä ihmiset jotka tietävät tasan yhden Motörheadin biisin: Ace of Spades.

”Oikeesti Lemmy on aika keskinkertainen muusikko ja piisintekijä mut sitä ei saa sanoa ääneen kun se on niin rok”

”Hän on aidosti rock. (Siis haisuli.)”

Siis… mikä ihmeen ”haisuli”?
Toivottavasti tulisi DVD:lle tuo leffa.

Dave Grohl tokaisi tuon dokkarin trailerissa aika osuvasti:

”Fuck Keith Richards, fuck all those dudes that survived the ’60s flying around on Learjets, living up their gunslinger reputations as they fuck supermodels in the most expensive hotel in Paris. You know what Lemmy’s doing? Lemmy’s probably drinking jack and cokes and writing another record.”

Ehdottoman mielenkiintoinen dokkari, toinen vastaavahan on tekeillä Pentagram -legenda Bobby Lieblingistä. Selviytyjätyyppi hänkin, joskaan ei aivan Lemmyn kaltainen household -nimi. Ylipäätään on hienoa että näitä tehdään muistakin kuin Rock and Roll hall of fame -artisteista.

Niin Lemmy ja hänen bändinsä keikkaillut ja ottanut kantaa asioihin jo 35 vuotta, Muuttamatta perusasioita paljoakaan. Jotain virtauksia on ollut, mutta perus jämäkkä. Mitäs sitä toimivaa konetta
rassaamaan. Kuuntelu vinkeiksi annan 1916, Civil war, I don’t belive a word, Listen to your heart,
god never on your side sekä Don’t Daddy kiss me.

Ja on tehnyt muuten Ozzy;lle jotain menestys kappaleita.

Jouluna taas nostetaan Lemmyn malja.

Lemmynkäinen:

Noin 2000 omistamani levyn joukosta löytyy motörheadin alkupään tuotanto kokonaan ja uusien ilmaannuttua johdalle olen muutaman piisin tsekkaillut. Pitäydyn lausunnossani.

jopi kirjoitti:

Lemmynkäinen:

Noin 2000 omistamani levyn joukosta löytyy motörheadin alkupään tuotanto kokonaan ja uusien ilmaannuttua johdalle olen muutaman piisin tsekkaillut. Pitäydyn lausunnossani.

Noin 3000 tuhannen levyn joukosta löytyy kaikki Motörheadit alkuperäisenä. Ja olen yhä sitä mieltä, että :”Noin sanoo yleensä ihmiset jotka tietävät tasan yhden Motörheadin biisin: Ace of Spades, eivätkä muuten jaksa seurata. Paitsi senverran, että LEMMY on ROCK ja ÄIJÄ!
. Olen myös sitä mieltä, että Ace of Spadesin ( alkupään tuotannon loppu?) jälkeen on tullut monta hyvää levyä jotka ovat selkeästi yli keskinkertaisuuden. MItä se kenellekkin sitten tarkoittaa.

Ohjaajakaksikko on varmasti toteuttanut märän unensa päästessään tekemään dokumenttia Lemmystä, mutta valitettavasti tuloksena on aika lailla täydellinen pannukakku.

Lähes 3 vuotta tekemisen alla olleesta rainasta puuttuu kaikki se mitä puffiteksti väittää siinä olevan. Elokuva ei todellakaan murskaa kaikkia myyttejä, huhuja ja spekulaatioita Lemmystä, vaan pysyttelee raivostuttavan etäällä miehestä, kertomatta käytännössä mitään mitä Lemmy- & Motörhead-fani ei jo tietäisi lehti- ja nettijuttujen perusteella.

Siinä missä hyvä elokuva – on se sitten fiktio tai dokumentti – seuraa tarkasti jotain teemallista punaista lankaa, tarinallista ydintä, ja syventää sitä väittäen lopulta meille katsojille elämästä jotain uutta, ”Lemmy” huiskii sinne tänne pääsemättä lopulta yhtään pintaa syvemmälle todelliseen henkilöön tai tietoiseen karikatyyriin nimeltä Lemmy. Kun ei ole valittua keskeistä teemaa, jonka läpi päähenkilöä tarkastellaan, ei ole rakennetta eikä sitä kautta tarinaa.

Viimeiset 50 minuuttia ovat kuolettavan tylsää katsottavaa ja siinä kiteytyy elokuvan koko ongelma; seurataan kaukaa Lemmyä ja Motörheadia kiertueella. Toteutustapa on pääosin nopeasti leikattua musiikkivideotyyppistä kollaasia missä toistuvat tuhat kertaa nähdyt rockvideokliseet. Tätä tympeyttä korostaa loppupuolella nähtävät 2 kokonaista biisiä, joista toinen on kollaasivideo ja toinen Lemmy & Metallica lavalla. Ohjaajakaksikolla ei ole ollut joko ammattitaitoa tai sitten Lemmyllä on ollut sopimus tekijöiden kanssa mitä lopullisessa elokuvassa saa näyttää ja käsitellä ja mitä ei.

Tämä DVD myy varmasti kasakaupalla, koska Lemmy-faneja riittää. Näin tekijät, ja ehkä myös Lemmy itse, tallaavat naureskellen sinne kuuluisaan pankkiin. Meikäläinenkin on elämän aikana pistänyt jo satoja euroja Motörheadin levyihin ja fanituotteisiin, ja tämä elokuva on ehdottomasti niistä sijoituksista pohjanoteeraus. Mikäli haluat säästää rahaasi ja aikaasi, lue vaikkapa Wikipediasta artikkeli Lemmystä (http://en.wikipedia.org/wiki/Lemmy).

Ihan kiva dokkari tämä oli, mutta valottiko tämä nyt oikeastaan paljoakaan Kilmisteristä itsestään mitään? Alku oli hyvä, Lemmy pelaamassa videopeliä paskaisessa kämpässään ja tepastelemassa levykaupassa Beatlesin levyjen perässä. Mutta sitten alkaakin tasaisella tahdilla nämä puhuvat päät, eli eri bändien päähahmot kilvan ylistämässä kuinka kova jäbä Lemmy on. Pituus melkein kaksi tuntia oli asiapitoisuuteensa nähden kanssa vähän liikaa, mutta jotenkin kivuttomasti tämän silti katsoi.
Jotenkin kiinnostava ja mystinen hahmo tuo tyyppi on. Tämä ”dokumentti” ei vain juurikaan avannut uusia verhoja sen tyypin takaa.

Tässä Kinnusen tekstissä on muuten pieni virhe, Lemmy puolustaessaan natsi-ihannointiaan sanoo, että hänellä on ollut kuusi mustaa tyttöystävää, eikä siis kuusi juutalaista(niitä lienee ollut vielä enemmän tosin, eli sikäli joo).

Näitä luetaan juuri nyt