Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Lontoon elokuvafestivaalit 2010: Errol Morrisin uusi dokumentti Tabloid on merkillinen tragikomedia

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 28.10.2010 06:01

Totuus on tarua ihmeellisempää, jopa tolkutonta. Dokumenttimestari Errol Morrisin uusi Tabloid kertoo 1970-luvun lopun rikostapauksesta, jonka wikipedia tuntee raflaavalla otsikolla mormon sex in chains case. Ei siinä välttämättä ollut rikostakaan, mutta (kieroa) rakkautta vaikka millä mitalla.

Lyhyesti: Miss Wyoming Joyce McKinney pettyi, kun hänen sulhasensa – mormoni – katosi ennen häitä. Kun McKinneylle selvisi, että sulho on Englannissa mormonilähetyssaarnaajana, hän palkkasi pari seikkailunhaluista ja salskeaa nuorta miestä mukaansa ja lähti sieppaamaan siippansa takaisin.

Kohta tapaus oli Lontoon iltapäivälehtien ykkösuutinen ja siitä paljastui yhä älyttömämpiä yksityiskohtia. Wikipedia kertoo pääpiirteitä – mutta suosittelen odottamaan itse dokkaria, sillä se on rakennettu todella taitavasti.

Viimeksi Abu Ghraibin kiduttajista (Standard Operating Procedure) kertonut Morris on tehnyt dokumentin tuttuun tyyliinsä: se koostuu haastatteluista, joissa asianomaiset katsovat suoraan kameraan vastatessaan kysymyksiin.

Yhdellä tasolla Tabloid avaa julkisuusbisneksen kuvioita. Brittiläisen tabloidilehden entinen toimittaja selittää, miksi tapaus oli aikanaan niin kova juttu. Siinä oli ”jokaiselle jotakin”: rakkaustarina, kauneuskuningatar, perverssiä seksiä (tai lupaus siitä), sekä salaperäinen uskonto.

Toisaalta se on eksentrikon muotokuva monesta kulmasta. Kuusikymppinen, homssuisesti tätimäinen McKinney – ensivaikutelmalla viehättävän hyväntuulinen nainen – selittää nyt kaiken parhain päin. Eihän miestä voi raiskata, hän toteaa nauraen. McKinney antaa itsestään kuvan parantumattomana, naiivina romantikkona. Kun tapausta katsoo tarkemmin ja muiden – virallisten – todisteiden valossa, hän on erittäin manipuloiva, täysin pakkomielteinen ja häikäilemättömän huomiohakuinen sekoboltsi, jolla taitaa olla myös jonkin sortin marttyyrikompleksi.

Kolmanneksi elokuva on riemukas seksiaiheinen komedia, jossa kukaan ei pääse vähällä. Morris ei ole aiemmin käyttänyt alleviivaavia huumorikeinoja (tässä on jopa vitsikästä grafiikkaa), mutta ei hän pelleiyyn sorru. Yleisfiilis on silti subjektiivisen oloinen, toteava.

Elokuvan tuottaja Mark Lipson oli paikalla Lontoon näytöksissä ja kertoi, että McKinney suostui heti mukaan, mutta ei pidä Tabloidista. Ei ihme. (Tabloidia käsittelevien nettisivujen kommentti-osioihin on aivan viime päivinä ilmestynyt elokuvaa hysteerisesti kritisoivia julistuksia, jotka lienevät joko McKinneyn itse tai hänen lähipiirinsä käsialaa.)

Juttelin pari päivää sitten Sodankylän festivaalin Milja Mikkolan kanssa, ja olimme samaa mieltä: Tabloid on kymmenistä Lontoon festareilla näkemistämme se kaikkein viihdyttävin elokuva, jos ei ehkä ihan paras.

Toivottavasti tämä nähdään Suomessa pian – tammikuun DocPointissa? En malta odottaa, että pääsen katsomaan uudelleen.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Miettinyt viimeaikoina dokumenttielokuvia.. Melkein aina kun luen jostain dokkarista (vaikka Wikipedia-sivun), niin se on voittanut jonkun palkinnon. Onko huonoja dokumenttielokuvia tehty? Tuskin ainakaan MST3K-tasoa? Edes suht huonoja?

Tietty moni varmaan ilmoittaa huonoiksi Michael Mooren dokkarit, koska 1) ne ovat suosittuja 2) he luulevat että Moore on ainoa joka on koskaan käsitellyt aiheita yksipuolisesti.

atp: ”Melkein aina kun luen jostain dokkarista (vaikka Wikipedia-sivun), niin se on voittanut jonkun palkinnon. Onko huonoja dokumenttielokuvia tehty?”

Totta kai on kehnojakin dokumentteja. Ne eivät vain näy sillä tavalla kuin ne paremmat; tulee niitä Suomessakin televisiosta, muttet todennäköisesti kiinnitä huomiota. Mainintoja ja esimerkiksi elokuvateatterilevitystä saadakseen dokumentin on tosiaan oltava hyvä – toisin kuin näytelmäelokuvan: kaikki ammattitason pitkät fiktiot mitä Suomessa kuvataan saavat myös valkokangaslevityksen ja heikot erottuvat joukosta sitä selvemmin.

Näytelmäelokuvat tehdään lähtökohtaisesti siksi, että ne myös tuottaisivat rahaa, saisivat ihmiset eroamaan pennosistaan lippuluukulla. Dokumentit taas on tehty ennakkorahoituksen (televisiokanavat, tuet) turvaverkossa, joten ne ovat vähemmän kovaa liiketoimintaa. Väittäisin, että kohtuullisen hyvä dokumentintekijä onnistuu yhä uudelleen todennäköisemmin kuin kohtuullisen hyvä fiktioelokuvaohjaaja, jonka hallittava kokonaisuus koostuu vielä suuremmasta määrästä liikkuvia osia. Poikkeuksiakin varmasti on, mutta tämä on kieltämättä yksi hyvä syy lisää, miksi näytelmäelokuvien ja dokumenttien rinnastamista kannattaa aina harkita.

Näitä luetaan juuri nyt