Lisbeth Salanderista tuli Batman, Tukholmasta tuli Berliini, nautin tästä
Tuntui hauskalta katsoa kuluneenkin viikon kieli- ja appropriaatiokeskustelun jälkeen The Girl in the Spider’s Web eli suomalaisittain Se mikä ei tapa. Se on uusi Stieg Larssonin luomien Lisbeth Salanderin ja Mikael Blomkvistin seikkailuista kertova Hollywood-elokuva. Pohjana on David Lagercrantzin romaani, joka jatkaa Larssonin trilogiaa.
Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan. Elokuvassa ei kuitenkaan puhuta sanaakaan ruotsia, ainoastaan englantia – vaikka kaikki hahmot ovat paria lukuunottamatta ruotsalaisia. Näyttelijöissä on brittejä, amerikkalaisia, tanskalainen, islantilainen, hollantilainen.. mutta ei ruotsalaisia kuin pienissä sivuosissa.
Salander puhuu englantia ”ruotsalaisella aksentilla”. Muut ruotsalaishahmot eivät!
Elokuva on ilmiselvästi kuvattu Saksassa lukuunottamatta muutamia maisemakuvia Tukholman keskustasta.
Tähän elokuvaan ratkaisu sopii muuten erittäin hyvin. Asiaan (muutama pienehkö spoileri luvassa): The Girl in the Spider’s Webin nimi voisi olla Deus (s)ex machina. Päähenkilön nimi olisi olla Lisbeth Batmander. Elokuva juoksee kaikkea logiikaa pakoon ja nauraa matkalla. Se on action-hourevyörytys, jossa Salander on se tyypillinen ruotsalainen ihmisiä välttelevä erakkohakkeri, jolla on Jason Bournen lähitaisteluosaaminen ja macgyveriaaninen nokkeluus, kaikki Ethan Huntin laitteet sekä James Bondin seksuaalikäytös. No, viimeksimainittu valitettavasti unohtuu tarinasta nopeasti, kun se alkaa ripeästi käydä läpi monia Skyfallin mieleen tuovia aineksia ja miljöitä.
Kun Salander korjaa syviä haavojaan pikaliimalla vain pikkuisen irvistäen, mieleen palasi elävästi Rambon kohtaus, jossa sankari tunki ruutia luotien läpimenoreikiin kropassaan, poltti sen ja paineli takaisin tappamaan.
Elokuva on usein riemukas. Jos olisin katsonut sitä samanmielisen yleisön kanssa, olisin taputtanut tai hurrannut useissa kohtauksissa, esimerkiksi silloin kun murhaajaksi lavastettu, erään aivan tavallisen vessan lattialla lähes tajuttomaksi myrkytettynä makaava Salander viimeisillä voimillaan.. saa pudotettua hyllyltä purkin jossa lukee isolla AMFETAMIINI (!?) ja onnistuu murskaamaan valtavia tabletteja ja saa luojan kiitos vielä imaistua jauhetta nenäänsä, minkä jälkeen hän kaahaa vittu Volvolla yhden kelmin ruumis pelkääjän paikalla takaa-ajoon, jonka päätteeksi vauhdikas sankaritar vielä onnistuu suojautumaan parilta läheltä ammutulta konepistoolin lippaalliselta sekä operoimaan erittäin raskaita koneita kuin vanha tekijä.
Jos joku haluaa kuulla ”uskottavuudesta”, lienee parasta vain siirtyä eteenpäin, ei tässä tekstissä vaan koko elokuvasta.
Tämä on elokuva, jossa henkilö lukee asiaa ydinohjuksista internetistä ja sen perään näytetään katsojalle ydinräjähdysten sienipilvien kuvia, ettei nyt mene olennainen asia ohi! Ei yhtä, vaan useita sienipilviä! Miettikää, ydinase! Sienipilvi! Toinen sienipilvi! Enkä pysynyt kärryillä, kuinka monta aivan Salanderin kannalta loistavaa (äärimmäisen epätodennäköistä) yhteensattumaa tapahtuikaan. Ei ole pelastumisia, on vain megasuperviimesekunninsadasosan pelastumisia tyyliin suurtehokiväärillä parin seinän läpi tulikin osuma suoraan roiston päähän juuri ennen kuin tämä ampui hyviksen, pläts! I’m not making this up!
Unohdetaan nyt kaikki vertailu aiempiin Salandereihin ja Larsson-elokuviin (joista David Fincherin oli sivumennen sanoen tietysti paras, vaikka Noomi Rapacen Salander on toki genren klassikkohahmo). Tämä on siis nordic noirista vain miljöötä ja näennäistä ”vakavaa” harmautta lainaava supersankari/agenttijuttu, jolla on tarkoitus käynnistää Salanderista kertova elokuvasarja.
Kokonaisuutena teos ei lunasta genressä lupauksiaan. The Girl in the Spider’s Web ei ole ns. universaalisti hyvä elokuva. Sillä on mahdollisuuksia toimia vain, jos voit alkaa aktiivisesti nauttia kummallisuuksista, kuten maailman feikeimmästä lumesta. Ohjaaja Fede Alvarez on löytänyt sävyn, josta ainakin minä nautin, ja kuten sanottu, jotkut överit hetket ovat kerrassaan ihania, mutta ei jutussa ole oikein minkäänlaisia panoksia, ei tarinassa (jossa nyt sivumennen sanoen kuitenkin suunnitellaan koko maailman polttamista) eikä muussa sisällössä (sikäli kuin vaikka jossain Bad Boys 2:ssa sai viihtyä hämmästyttävän nerokkaiden typeryyksien ja vauhtijaksojen parissa).
Kun juttu haluaa olla vakava, mennään selittämättömän campin puolelle. Miten esimerkiksi pääpahiksen aivan saatanan bisarri loppumonologi liittyy mihinkään, paitsi että se ikään kuin kiiruhtaa olemaan myöhästynyt ja ihan tarpeeton perustelu sille miksi koko tarina piti kertoa?
Katsominen on kuitenkin aika vaivatonta, sillä Claire Foy on mainio, alati huomion kiinnittävä Salander. Foy tuntuu olevan mutkitta kotonaan tämän supersankarin nahoissa. Foy, jonka olen nähnyt myös muun muassa toimistoduunarina Steven Soderberghin viimeisimmässä elokuvassa Unsane (no, sekin sitten hahmo seikkaili psykiatrisella osastolla) on ällistyttävän monipuolinen ja lahjakas – mutta ei unohdeta, että The Crownin kuningatar ja Salander ovat oikeastaan moninkin samoin tavoin salaperäisiä ihmisiä korotetuissa maailmoissaan. Katsoisin Foyta mieluusti roolissa toisenkin elokuvan verran, mutta se on selvää, ettei touhu tästä ainakaan älyllisemmäksi muutu.
Muista näyttelijöistä kukaan ei tee mitään kovin kiinnostavaa hahmoillaan, jotka ovat rutiinia ja klisettä.
Koko Ruotsi-kuvio on lähinnä hupsu. Tuntuu ettei uruguaylaistaustainen Alvarez (joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi Evil Deadin remaken) tiedä eikä välitä, mikä se oikein on tämä tämmöinen Ruotsi. Tukholma on käsikirjoitukselle samaa kuin Vatikaani Dan Brownille, parin kliseen kakkosnelonen johon voi hakata omia nauloja.
Eivät alkuperäisissä romaaneissakaan logiikka ja arkijärki varsinaisesti juhlineet, mutta ylipäänsä Larssonin aiheista ei ole juuri mitään jäljellä. Viittaukset esimerkiksi Ruotsin historiaan ovat tiessään. En tiedä pitäisikö olla iloinen, että Salanderin queer-piirteet sentään mainitaan sivujuonessa, vai harmitella, että niitä selkeästi painetaan alas.
Eräs seikka elokuvassa on kuitenkin aivan häiriintynyttä kulttuurista appropriaatiota. Elokuvantekijät ovat varastaneet Tukholmalta erään sen keskeisen ja sitä kaikille vierailijoille määrittelevän piirteen. Salander nimittäin saa Tukholmassa hotellista huoneen, joka maksaa ”200 kruunua yö”. Ruotsi on entinen suurvalta ja edelleen arvokas kulttuuripiirinsä: miten kukaan voi ymmärtää sille ominaisen hintatason näin väärin? Kenties Hollywood tekee seuraavaksi filmin, jossa Simo Häyhä ampuu ihmisiä viiden tuulen lakki päässään.
Se mikä ei tapa ensi-illassa 9.11.