Limusiinit lipuvat, maailma palaa: Cosmopolis on vuoden terävimpiä elokuvia

Cosmopolis ei välttämättä ole vuoden 2012 paras elokuva, mutta se on aiheeltaan tärkeimpiä ja lähestymistavaltaan harvinaisen älykäs. Kenties juuri se jää historiaan. Monien David Cronenbergin aiempien ohjaustöiden tapaan Cosmopolis on haaste katsojalle, lähtien siitä, että Don DeLillon romaanin ärsyttävän suora dialogi on sellaisenaan siirretty näyttelijöiden suuhun.

Cosmopolis on brechtiläisin isojen näyttelijänimien elokuva sitten Dogvillen: se etäyttää, sen henkilöt eivät sellaisenaan ole todellisia ihmisiä. He tuntuvat eläviltä nukeilta.

Mutta nämä itsetyytyväiset puoli-ihmiset pyörittävät taloutta.

Päähenkilö, valuuttakeinottelijana miljardiomaisuuden alle kolmikymppisenä kerännyt Eric Packer lipuu limusiinissaan Manhattanilla maailmojen välissä näennäisen haavoittumattomana kuin jonkin sortin henkiolento.

Se on pointti. Miljardeista dollareista puhuvat bisnestyypit ovat vieraantuneet tavallisten ihmisten maailmasta. Robert Pattinson sopii umpio-Packerin rooliin samoin kuin Tom Cruise teki nappisuorituksen Eyes Wide Shutin hämmentyneenä, seksuaalisuuden mahdollisuuksien ja ennen kaikkea oman mielikuvituksensa lamauttamana porvarina: Packer ei kerta kaikkiaan tiedä, mitä oman kuplan ulkopuolinen maailma on ja mitä arkiset asiat tarkoittavat. Kubrickin elokuvassa oltiin fantasioiden äärellä. Cronenberg vinkkaa, että suuren valtakunnan rajan ylittymisen jälkeen rahamiehellä ei ole enää mitään saavutettavaa – paitsi kohdata omat tunteet. Löytyykö niitä enää?

Cannesissa Cosmpolis sai jakautuneen vastaanoton. Ehkä oma innostukseni johtuu osittain siitä, että olin lukenut DeLillon tyrmäävän tylysti veistetyn alkuperäisromaanin.

Cronenberg kuvitti sen sekä ulkoisesti niin kuin olin tarinan mielessäni nähnyt, että painottaen sisällössä niitä asioita, jotka koin olennaisiksi.

Ennen kaikkea kyse on kapitalismin ongelmallisuudesta. Se on parhaaksi havaittu talousjärjestelmä, mutta kuinka paljon sitä pitää säädellä? Ovatko ericpackerit välttämättömiä? Tappavatko he meidän muiden hyvinvoinnin? Tietävätkö he, mitä tekevät?

Kriitikkovastaanotto Suomessa on ollut vaisu, lähinnä kolmea tähteä. Sen ymmärtää. Elokuvasta on hankala saada kunnon otetta, se lipsuu käsistä joka suuntaan, mutta ei pakene. Se ei tuputa vastauksia, vaan jättää kysymykset vähän kiteytyneempinä katsojan naaman eteen.

Cosmopolis ei sano suoraan, että systeemi on mätä. Se ei sano mitään suoraan, vaikka dialogi on kirjakieltä ja siksi kolisevan kulmikasta.

”Minä en vihaa Packeria. Limusiini on hänen arkkunsa. Hän on tehnyt itsestään vangin. Hänellä ei ole elämää”, ohjaaja sanoi, kun haastattelin häntä Cannesissa – juttu täällä: Cronenberg ja Cosmopolis.

Kai elokuva on lopulta musta komedia.

Ensimmäiset kommentit sen humoristisuudesta tulivat julki newyorkilaiskriitikoiden arvioiden myötä, kun elokuva saapui Yhdysvaltojen levitykseen. ”A a cold, funny number about the erotics of money and the seduction of death”, New York Timesin Manohla Dargis summaa mainiossa kritiikissään.

Talouskriisien aikana Packerin painajaiselle ei kai voi kuin nauraa. Limusiinit lipuvat, maailma palaa.

Cosmopolis elokuvateattereissa.