Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Le Havre lähtee Ranskaan: Kaurismäki sai jo huippupalkinnon Pariisissa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 16.12.2011 16:47

Louis Dellucin mukaan nimetty palkinto on jaettu ranskankieliselle elokuvalle ja sen ohjaajalle vuodesta 1937 alkaen. Aiempia palkittuja ovat esimerkiksi Jean Cocteau, Robert Bresson, Jacques Tati, Louis Malle, Jean-Luc Godard ja Maurice Pialat. Kunnia on siis todella suuri. Nyt palkinnon sai Le Havre ja Aki Kaurismäki.

Kaikkien voittajien kansallisuudesta en ole varma (Wikipediassa on lista), mutta Kaurismäki on taatusti ensimmäinen palkittu ohjaaja, joka ei itse puhu ranskaa.

Onnittelut!

Palkinto napsahti oivalliseen aikaan, sillä Le Havre lähtee Ranskassa levitykseen ensi viikolla. Tänään ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä haastattelen (lyhyesti) Jean-Pierre Darroussinia. Lähes sadan elokuvan veteraani esittää verrattomasti elokuvan poliisia.

Mies vailla menneisyyttä sai Ranskassa elokuvateattereissa 700 000 katsojaa. Lienee selvä, että Le Havre ylittää miljoonan rajan – kieliasia auttaa. Jos verrataan suosittuihin Cannes-voittajiin, niin esimerkiksi ison tähtikaartin Dancer in the Dark sai 1 175 000, 4 kuukautta 3 viikkoa 2 päivää 350 000, Valkoinen nauha 600 000 ja ranskalainen Luokka 1 560 000.

Ranskassa Kaurismäki painii art housen kovimmassa sarjassa, siis – ja vaikka Yhdysvalloissa Golden Globes -raati ei parhaan ulkomaisen elokuvan sarjaan Le Havrea jostain syystä kelpuuttanut, maan kuuluisin kriitikko Roger Ebert nosti sen vuoden 9. parhaimmaksi ensi-illaksi. Aika jees, eikö.

Kiitos Mikko Pihkoluomalle aihevinkistä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Louis Delluc on mies, jolle yli muiden kuuluu ansio siitä, että elokuvaa alettiin arvostaa taiteena. Delluc oli ensimmäisiä (vuosista 1915-1917 alkaen) vakavia elokuvakriitikoita ja elokuvakerhoaktiiveja, ja hän oli sanojen ”elokuvakerho” (ciné-club) ja ”cinéaste” keksijä. Prix Louis-Delluc on myönnetty vuodesta 1937 lähtien taiteellisesti merkittävälle ranskalaiselle elokuvalle. Louis Dellucin nimestä on tullut symboli velvoitukselle tavoitella korkeinta taiteellista laatua.

Kaurismäki tekee tavattoman tylsiä elokuvia, joissa on synkeä ja toivoton 1960-luvun vasemmistolainen Neuvostoromantiikka keskeisenä. Niillä hyväillään vasemmiston pystyyn kuollutta henkistä elämää. Vasurit niitä palkitsevat.

Durak: ”Kaurismäki tekee tavattoman tylsiä elokuvia, joissa on synkeä ja toivoton 1960-luvun vasemmistolainen Neuvostoromantiikka keskeisenä.”

Huonoa trollausta. Eikä Le Havrei tuollaiseen kategoriaan mahdu edes sairaassa ihmismielessä.

”Vasurit niitä palkitsevat.”

Perusta oikeistolainen elokuvapalkinto?

Hienoa, että Le Havre tekee palkintoa tunnetummaksi myös Suomessa. Löysin monta omaakin suosikkiani vuosien varrella Delluc-palkituista:

Cocteau: Kaunotar ja hirviö (1946)
Bresson: Maalaispapin päiväkirja (1950)
Tati: Riemuloma Rivieralla (1953)
Clouzot: Pirulliset (1954)
Demy: Cherbourgin sateenvarjot (1963)
Rohmer: Clairen polvi (1970)
Malle: Näkemiin lapset (1987)
Téchiné: Villikaislat (1994)
Chéreau: Intimacy (2001)
Audiard: Profeetta (2009)

Ja ihan hirveästi odottelen – Joulupukki!? – näkeväni vuoden 2010 palkittua, Lissabonin mysteeriä, jonka teki Portugalissa chileläinen veteraani Raúl Ruiz – 113 elokuvan sankari – joka kuoli viime elokuussa 70-vuotiaana.

Hannu, noista saisi loistavan arkiston sarjan! Aki on muuten suunnitellut meidän kevätkauteemme Ranskalaisia toiveita -sarjan. Tänne Laakson sairaalaan tuli eilen uutinen, että tammi-huhtikuun ohjelmavihkomme on tullut juuri painosta.

Voi, Antti! Oletko vieläkin sairaalassa!? (Tiedoksi muille kommentoijille tausta: davekehr.com-sivustolla kuulimme, että Antti joutui syyttään vaikeaan auto-onnettomuuteen, mutta voi jo paremmin.)

Terävistä huomioistasi siellä ja täällä olin jo mielessäni päätellyt, että lepäilet kotosalla joulunodotus- ja filmitunnelmissa! Pikaista paranemista!

Mutta – kääk! – kun olen joutunut ”viran puolesta” vähän tutkailemaan asiaa, huomasin vasta nyt eräästä kulttuurialan selvityksestä, että KAVA:n arkistosarja on loppunut jo jokin aika sitten Vaasasta (joka sekin on vähän liian kaukana Kokkolasta kipaisemiseksi). Voin siis vain sieluni silmin nähdä tuon sarjan – vaikka kovasti toivonkin Delluc-teemaa arkistoon. Sen Kaurismäen ohella!

Kavalle lisää rahaa ja lisää sivupisteitä, on uuden vuoden 2012 toiveeni~(;^)~
Lähden tutkailemaan Kavan sivuille, että josko sieltä saisi tilattua semmoisen esitteen, jos vain itsensä sivistämiseksi, että mitä taas jää näkemäti…

Kalle Kinnunen kirjoitti ja Durak vastaa:
Kannattaa katsoa elokuvia itse ja jättää auktoriteettiusko pois. Väitätkö tosiaan, että Kaurismäki ei ole neuvostoromantikko? Neuvostoromantiikka on mielestäni vastenmielisen vanhanaikaista valheitten kokoelmaa. Minä olen makuarvioissa oikeassa ja Kinnusen Kalle omassaan. Kehumisen sijaan voisi vapaa toimittajakin analysoida tai ainakin arvailla miksi tälläinen Kaurismäki saa palkintoja! Hannu B. esitteli vanhempia voittajia. Niissä on mielestäni vain muutama katsomiskelpoinen elokuva. Kyseessä on kisa, jossa ilmeisesti palkitaan muita kuin tavallisen kansan elokuvia. Mitä tekemistä oikeistolaisuudella on tämän palkinnon kanssa? Oikeistolaisuus, vasemmistolaisuus, soinilaisuus ja muut uskonnot siihen lisäksi, niin olisipa laajat pohjat palkintosarjoiksi. Sitten olisin tyytyväinen. Alas jumalankuvat!

Durak: ”Kehumisen sijaan voisi vapaa toimittajakin analysoida tai ainakin arvailla miksi tälläinen Kaurismäki saa palkintoja!”

En ole kova Kaurismäki-fani. Oikeastaan päinvastoin, hänen estetiikkansa ei minua erityisesti sytytä. Esimerkiksi tämä Le Havre oli mainio, Laitakaupungin valot ei jättänyt jälkeä.

Kaurismäki on kuitenkin kiistattomasti äärimmäisen taitava elokuvantekijä, liikkuvalla kuvalla kertoja. Siksi hänet palkitaan yhä uudelleen. Se ei ole sen kummallisempaa. Miksi luulet chicagolaisen, yleensä amerikkalaista valtavirtaa vuolaasti kehuvan Ebertin pitäneen sitä yhtenä vuoden parhaista elokuvista? Neuvostoromantiikkasta en tiedä, Leningrad Cowboysit ironisoivat niin itää kuin länttäkin, ja esimerkiksi tästä Le Havresta sellaista ei löydä etsimälläkään. Kannattaisiko itse ihan katsoa se, ennen kuin näin vihjailet, miksi se saa palkintoja?

Durak-sanan merkitys paljastuu helposti netistä. Vihje: italiaksi se on yhtä kuin ”stronzo”. Onkohan kyseessä samanlainen jekku kuin Timo Soinilla hänen ollessaan ärtyvinään postmodernista taiteesta. Minä ainakin saan hyvät naurut.

Jos Veikko Huovinen eläisi, epäilisin Durak-koiruudesta häntä.

Ettei vain Aki itse Portugalista käsin käyttäisi Durak-nimimerkkiä viljelemäänsä viiniä maistellessaan. Ingmar Bergman kirjoitti 1960-luvulla nimimerkin turvin murskakritiikkiä omasta tuotannostaan. Robin Wood tyrmäsi salanimellä oman kriittisen uransa artikkelissa ”Lost in Wood”. Kirjoittajan nimi oli George Kaplan (mies, jota ei ole olemassa elokuvassa Vaarallinen romanssi).

Kaurismäen merkittävyyden kiistaton todiste on se, että sanottiimpa tai kirjoitettiimpa hänestä mitä tahansa, AINA esin nousee soraääniä ja trollauksia. Mitättömät ja latteat laurinurkset eivät herätä koskaan mitään tunteita, kuten eivät purkkamainokset yleensäkään. Hämmentävintä -ja omalla tavalla paljastavaa – on myös se, että haukut ovat aina sitä yhtä ja samaa: neuvostoestetiikkaa, vasemmistolaisuutta, alkoholismia, ruikutirui… Niin kauan kun arvostelijat ovat jämähtäneet yhteen ja samaan jonkun toisen keksimään oivallukseen – Durak ei tasan keksinyt omasta päästään noita syytöksiään – eli ovat ts. juuri sellaisia jollaiseksi Kaurismäkeä syyttävät, ei heidän homehtunutta retoriikkaansa voi ottaa muuna kuin laiskana vitsinä.

Torvinen kirjoitti ja Durak vastaa:
Keisarilla ei ole vaatteita! Stalin olisi hyväksynyt Aki Kaurismäen tuotannon ja antanut valtionpalkinnon ja pitkän sarjan niitä kapitalismin kuvauksesta. Stalin ei olisi kuitenkaan viitsinyt katsella pitkään näitä tylsiä tuotoksia. Hän olisi vaatinut Tartznia ja Janea jne. Hollywood –filmejä pikaisesti takaisin kankaalle. Huvittavaa on, että et mainitse CIA:ta tai muuta sylttytehdasta. Aki ei todella herätä muita kuin kyllästyksen tunteita, kuten kaikki muukin yksipuolinen propaganda. Tunteita herättää perusteeton diivailu keisarin vaatteista, joita ei edes näe pieni rehellinen lapsi. Mistähän Aki saa rahansa?

Näitä luetaan juuri nyt