Lauantaitanssit elokuvaksi, leffateatterit täyteen

Hollywood käyttää aiheina jo vanhoja television viihdeohjelmiakin. Miksei Suomessa tehdä Lauantaitansseista elokuvaa?

Variety kertoi, että jopa Soul Train -televisio-ohjelmasta tehdään leffaa. Se oli 70-luvun alussa kulta-aikaansa elänyt show, jossa mustat muusikot soittivat ja afroamerikkalainen kansa tanssi näyttävästi.

Eli leffan pohjana ei enää tarvitse olla edes sarja, vaan mikä tahansa teeveestä tuttu aihe riittää!

Kun Suomessa koetetaan kiivaasti keksiä suuret ikäluokat tavoittavia elokuva-aiheita, miksei murroskauden Suomen suurin klassikko Lauantaitanssit ole tullut kenellekään mieleen? Se olisi 1970-luvulle sijoittuva hyvän mielen elokuva, jossa ei olisi mitään älyllistä tai oivaltavaa, ei taatusti mitään kotiinvietäviä ajatuksia. Se hivelisi nostalgiannälkäisiä ja oikein puvustettuna näyttäisikin melkein trendikkäältä.

Se olisi täsmälleen sellainen agraarihitti, jollaista ei nyt vähään aikaan ole nähty, kun Pekko ryhtyi taiteilijaksi ja Uunokin muutti Lappiin.

Millainen elokuva olisi? Ehkäpä siinä valmistauduttaisiin tansseihin, joita on oikein Helsingistä asti tultu televisioimaan: olisi teryleenipuvun päälle pistävä hyväryhtinen nuori mies ja rinnakkaisessa tarinasäikeessä söötti Elovena-neito. (Samuli Leppilampi ja Pamela Birn, tietenkin.)

He löytäisivät kesäillassa paitsi toisensa, myös itsensä. Taustalla olisi suomalaisen suviyön hämminkiä, pikkupaheellista kossun maistelua aitan takana, rattijuopon pysäyttäminen ja vaikkapa kioskimurron selvittämistä, samaan tapaan kuin syntisten amerikkalaisten ja kiinalaisten tekemässä Taking Woodstockissa on lsd:tä, mafiaa ja kaapistatuloja.

Sankaripari ei tietenkään ryvettyisi. Ehkäpä nuori mies olisi taustaltaan sekä tukkijätkä että ison talon poika ja neitikin aito lotta, parilla vuosikymmenellä tietysti historiallisesti heittää mutta who cares? Joka tapauksessa kaikki puhuisivat Nokian kännyköihin ja kommunikoisivat niiden Facebook-sovelluksella, rahakkaan sponsorisopimuksen vuoksi.

Kari Hietalahti sopisi sankarin parhaan kaverin rooliin, traagiseksi peräkammarin pojaksi, jolta keksitään salattu erikoislahjakkuus (hän voisi vaikka pitkään epäröityään laulaa Sinisen unen Jipun äänellä, ja kaikki liikuttuisivat kyyneliin).

Mukaan saataisiin joukko iskelmälaulajia esittämään lauluja, jotka kaikki ovat varmasti kuulleet jo tuhat kertaa. Kaikki statistimiehet puettaisiin Kiitos veteraanit 1939-1945 -paitoihin, koska se on hyvä. Postmoderni kikkailu rajoittuisi siihen, että Paavo Väyrynen näyttelisi itseään ja lukisi itse kirjoittamansa runon. Vesa-Matti Loiri voisi esittää tanssipaikkaa, elegantisti rapistunutta latoa.

Jossain vaiheessa olisi montaasi siitä, kuinka neuvokkaasti sankarimme suoritti armeijan. Voisiko hän olla myös Raatteen tien veteraani? Hmm, pistetään harkintaan.

Ere Kokkosen ohjauksessa svengaava visuaalinen tyyli ja muutenkin huoliteltu ja runsas ulospano olisi taattu, mutta olemme myöhässä.

Markku Pölönen olisi toki mestariteoksen itseoikeutettu ohjaaja noin niinkuin miljöön puolesta, mutta uskalias tuottaja voisi tarjota ideaa Klaus Härölle, jolloin mukaan saataisiin myös jämerää luterilaista näkökulmaa. Osa tapahtumista voisi tällöin sijoittua kirkkoon. Se miellyttäisi kriitikoita. Olisi kurkistus sieluun.

Katsojia kertyisi vähän yli 900 000. Vanhainkotiesityksiäkin voitaisiin järjestää, sillä elokuva ei olisi niin raskas kuin Postia pappi Jaakobille, kun tässä ei tarvitsisi huutaa, huitoa veitsillä eikä puhua kuolemasta.

Mutta kuka vetäisi Heikki Hietamies-roolin, ei kai sentään Jari Sillanpää? Hänhän on sussiunatkoon homo.