Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kunniattomat paskiaiset -tähti Christoph Waltz: Tarantino on todellinen taiteilija

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 4.9.2009 17:02

Minulla oli kunnia haastatella Quentin Tarantinon Kunniattomien paskiaisten parhaan roolityön tekevää Christoph Waltzia Tukholmassa heinäkuussa.

Juttu tulee lähitulevaisuudessa Suomen Kuvalehteen, siis lehteen.

Tässä litterointi koko juttusessiostani Christoph Waltzin kanssa.

KK: Sanoit Film Comment-lehden haastattelussa, että kun ensi kerran luit elokuvan käsikirjoituksen, pidit sitä pähkähulluna.

CW: Kun sanoin pähkähullu, en tarkoittanut sen näyttävän mielipuolen työltä. (nauraa) Kuten me kaikki, minä olen – valitettavasti – niin tottunut tavanomaiseen kolmen näytöksen rakenteeseen, että kaikki siitä poikkeava tuntuu oudolta.

Tarantinon käsikirjoitus on tajunnanvirtaa. Siitä ei välity, onko elokuva mittakaavaltaan ”suuri” vai ”pieni”. Sitä hallitsevat erikoiset yksityiskohdat.

On vaarallista, että melkein kaikki käsikirjoitukset tehdään nykyään samaan kaavaan: ensimmäisen yllätyksen pitää olla tällä ja tällä sivulla, ja niin edelleen.

Kaikki ovat lukeneet Syd Fieldin typerän käsikirjoitusoppaan. Se kirja on takuulla tappanut enemmän lahjakkuuksia kuin auttanut. On vaarallista, että Fieldin oppien noudattamiseen totutaan kritiikittömästi. Sitä tarkoitin pähkähullulla: käsikirjoitus oli jotain ihan erilaista.

KK: Elokuva tekee todellisesta sodasta erittäin väkivaltaisen fantasiaseikkailun. Epäröitkö roolin vastaanottamista, pelkäsitkö että lopputulos voisi olla mauton?

CW: En.. Sanoisinpa, että asia on päinvastoin.

Vastustan muka korrekteja, muka totuuden kertovia ja aina oikean puolen ottavia historiallisia elokuvia. Ne on tehty taputtamaan tämän päivän katsojaa olalle, vakuuttamaan että olemme oikeassa ja ettei menneessä ole enää mitään pohdittavaa. Sellaiset elokuvantekijät käyttävät historiaa hyväkseen tuputtaakseen katsojalle muka todellista kuvaa menneestä.

Ettei toisessa maailmansodassa muka olisi mitään pohtimista – se on roskaa. Sitä pitää miettiä, sitä pitää prosessoida eri tavoin.

Se (muka totuuden kertovien elokuvien tekeminen) on historian väärinkäyttöä. Elokuvateollisuus haluaa, että sodasta tulee helppoa katseltavaa. Me (yleisö) taas vältämme ajattelemaan joutumista, me ulkoistamme historian. Elokuvateollisuus tekee sillä mitä haluaa.

KK: Tarkoitatko esimerkiksi (Perikadon ja Baader Meinhof Komplexin tuottanutta ja käsikirjoittanutta) Bernd Eichingeria?

CW: Juuri niin.

Quentin ottaa aikakaudesta kiinni ja luo sinne oman maailmansa. Näin toimii todellinen taiteilija, ei teollisuus. Tämä ei ole toisten pureskelema juttu. Tämä on rohkeampaa, fantasiaa, mutta silti oikeutetumpaa.

Quentinilla on valinnanvara, ja syntyy mahdollisuus luoda jotain uutta.

Valkokankaalla on uusi todellisuus, joka ei ole olevinaan yhtä kuin ”mennyt”, vaan se on jotain tässä ja nyt, taidetta. Tämä on rehellisempää, mielestäni paljon paljon rehellisempää.

KK: Kuinka lähellä lopullista elokuvaa Tarantinon käsikirjoitus on?

CW: Se on sama. Ihan sama juttu. Kuljimme pidemmän reitin kautta ja kuvasimme todella paljon sellaista, mitä ei elokuvaan tullut, mutta kaikki mikä oli käsikirjoituksessa, on lopullisessa elokuvassa.

Mitä hyötyä siitä on, että kuvasimme enemmän – no, sen ansiosta myös elokuva lopulta sisältää enemmän. Käsikirjoitusteksti on vain lähtöpiste.

KK: Voitko hieman tarkentaa?

CW: Kaikki mitä kuvasimme, teki kokemuksesta meille näyttelijöille syvemmän.

KK: Kuinka paljon Hans Landan hahmo on sinun luomuksesi – saitko luoda hänet yhdessä Quentinin kanssa?

CW: Quentin loi Landan. Landa oli käsikirjoituksessa, kirjoitettuna. Tietysti pyysin saada lisätietoja hahmosta.

Koko ajan kuvauksissa opin lisää Landasta. Yritin ottaa selvää, mitä syvemmällä on. Se on aina hauskaa. Eikä kaikkea Landasta tarvitse erikseen kertoa elokuvassa. Muuten ne detaljit täyttäisivät koko elokuvan. Minun piti sisäistää ne, ja tuoda olennainen pintaan näyttelemällä.

Minulle oli arvoitus, millainen elokuvasta tulee, kun se on leikattu. Roolini olisi voinut olla pienempi.

Sitä sattuu. Richard Harris veti joskus tuotantoyhtiön oikeuteen, kun hänet leikattiin kokonaan pois elokuvasta, jossa hänellä oman käsityksensä mukaan oli päärooli! Noin paljon voidaan elokuvalle tehdä kuvausten jälkeen.

KK: On melko harvinaista, että amerikkalaiset ottavat elokuvaansa näin paljon ei-amerikkalaisia näyttelijöitä – saksalaisia näyttelevät kerrankin saksalaiset..

CW: Koko kenttä muuttuu. Muutama vuosi sitten amerikkalaiset vihdoin tajusivat, kuinka tärkeitä ulkomaanmarkkinat ovat. Eli että ei (levitysvaiheessa) Amerikka ensin ja muu maailma perässä, vaan että jokainen alue on omansa, ja voi myös tuottaa hyvin.

Joillekin elokuville on erittäin tärkeää menestyä kaikkialla. Kun mukana on näyttelijöitä eri maista, elokuva on avoimempi eri paikallisyleisöille.

KK: Voisi kuvitella, että Cannes-voiton myötä sinulle jo tarjotaan lisää natsirooleja. Soitellaanko Hollywoodista?

CW: Ei, ei siellä niin tyhmiä olla. Eihän siinä olisi tolkkua.

Enkä aio tehdä natsin roolia lähiaikoina. Tämän tein 30 vuoden uran jälkeen. Ehkä näette minut natsina taas 30 vuoden kuluttua. Jaksan kyllä odottaa…

Enkä ole ehtinyt tehdä päätöksiä siitä, mitä seuraavaksi. Me kierrämme maapallon puolitoista kertaa (Paskiaisten promootiota tehden). Nyt on aikaa miettiä, mitä teen seuraavaksi. Jotain on tarjottukin.

Tässä kiertueessa harmittaa se, että en pääse kuukausiin näyttelemään, mutta – tämä on joko tai.

KK: Millainen oli ensivaikutelmasi Quentinista?

CW: Että hänessä on muutakin kuin kreisi puolensa! (nauraa)

Ihan aluksi olin yllättynyt siitä, kuinka kohtelias ja toiset huomioon ottava hän on. Se oli miellyttävää. Hän oli niin hyvätapainen, kun olin odottanut jotain tällaista.. (irvistää ja elehtii vauhkosti)

KK: Olen kuullut, että Quentinin elokuvien kuvauksissakin on aivan erityinen tunnelmansa. Kaikki saadaan puhaltamaan yhteen hiileen leikeillä ja yhteisillä illanvietoilla…

CW: Ehdottomasti. Iltaisin Quentin näytti meille Babelsbergin studioiden kauniissa, fantastisessa elokuvateatterissa elokuvia omasta 35-millisten filmien kokoelmastaan. Niitä tuli koko ajan rahtina. Näytöksiä oli melkein joka ilta.

KK: Halusiko hän elokuvaesityksillään kutsua teidät omaan leffahullumaailmaansa?

CW: Ei niin, että hän halusi mitenkään demonisesti harjoittaa liittymisriittejä.. Hän vain rakasti elokuvien näyttämistä. Hän esitteli jokaisen meille yksityiskohtaisesti. Hän selvästi rakasti näiden johdantojen vetämistä.

Meillä oli popcornia, olutta ja hampurilaisia. Ja me nauroimme. Hän nauroi eniten, enkä usein ymmärtänyt, miksi hän nauraa tietyissä kohdissa, sellaisissa joissa kukaan muu ei – mutta ei se mitään.

Nämä elokuvat olivat omituisia. Joistain olin kuullut, kuten eräistä spagettiwesterneistä, mutta monista en kosssss-kaaan. Enkä yleensä ymmärtänyt, millä perustein hän oli valinnut meille näytettäväksi juuri ne – ei niillä usein ollut kuin hyvin etäinen yhteys elokuvaan, jota teimme.

Mutta ei kai kyseessä ollutkaan mikään assosiaatioiden luominen. Luulen, että hän vain halusi inspiroida meitä. Sisäistämään, että olemme tekemässä parasta mahdollista elokuvaa.

Elokuvat elävät ja niitä tehdään, koska ihmiset tykkäävät katsoa niitä. Se koskee kaikkia. Haluamme istua pimeässä ja nauttia esityksestä.

Kunniattomat paskiaiset elokuvateattereissa.