Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kuka tekee elokuvan?

Blogit Kuvien takaa 28.6.2012 07:06
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Pari viikkoa sitten Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Lauantaiessee -paikalla oli poleeminen kirjoitus, jossa toimittaja esitti kiehtovan aatoksen: taiteilijan pitäisi keskittyä uransa aikana tekemään vain yksi teos, ja tehdä se hyvin. Joo, ei tuossa ole minustakaan mitään järkeä.

Kiehtovaa on lähinnä se, miten moisesta mallista voi syntyä kokonainen ”essee”, etenkin kun ensimmäinen esimerkki oli isoissa työryhmissä syntyvän elokuvataiteen maailmasta. Tiukan auteurismin kautta, tietysti.

Jutun löytää HS:n maksullisesta arkistosta.

Aivan alussa kirjoittaja Juhani Karila kertoo, että Ridley Scott on tehnyt saman elokuvan nyt toista kertaa. Karilan mukaan Scottin tuore Prometheus on uusi, eikä kovin hyvä yritys käsitellä Blade Runnerin teemoja.

Karila ajattelee, että Prometheuksen tarina on jotain suoraan Scottin aivoista. Onko se? Ridley Scott ei ole urallaan kirjoittanut itse yhtään elokuvaansa.

Ajatus ohjaajasta elokuvan ylivertaisena tekijänä on verraten uusi, 1950-luvulta. Auteur-teorian mukaan taitavimmat ja sielukkaimmat ohjaajat siirtävät kaikkiin elokuviinsa suuren palan itsestään niin, että teokset ovat tunnistettavasti osa yhtä kokonaisuutta.

Karila sekä lähtee tästä ajatuksesta – ohjaaja on ainoa merkittävä tekijä – että tuomitsee sen: uran kokonaisuudella, tuotannolla, ei ole väliä, kaikki pitäisi sanoa toisten ajan säästämisen tähden kerralla. Huh!

Mutta auteurismista. Rive gauche -kahvilakulttuurin elokuvaväessä herännyt ajatus muutti elokuvakritiikin.

Edelliset reilut 50 vuotta oli elokuvia tehty ja katsottu moisia miettimättä, ihan tekemällä ja katsomalla. Yksi oli taiteellisessa vastuussa, ohjaaja, mutta ei hän mikään jumala ollut. Reilussa vuosikymmenessä Cahiers du cinema -lehden ja sen ympärillä röökejään poltelleen kriitikkopiirin luota maailmalle levinneen auteur-teorian myötä huippuohjaajasta tuli elokuvan absoluuttinen tekijä.

Aiemmin jotkut ohjaajat olivat olleet myös markkinamiehiä, mutta lähtökohtaisesti ainoastaan näyttelijät kiinnostivat katsojia. Jo 1960-luvulle tultaessa kohtuullisen suuri yleisö tiesi, että esimerkiksi Alfred Hitchcock on nimi, johon liittyy jännitys – tosin Hitchcock itse loi brändin hupaisasta olemuksestaan.

Ei ole ihme, että teoriaa ensimmäisenä lanseeranneesta kriitikko Francois Truffautista tuli elokuvaohjaaja.

Yhdysvalloissa auteur-teoria ja käytäntö kohtasivat voimakkaimmin Hollywoodin viimeisenä kultakautena pidetyllä 1970-luvulla, kun Taksikuski, Nashville ja Woody Allenit olivat peräti listaykkösiä. Sitten Hollywoodin bisnesmalli muuttui, tärkeimmäksi kohderyhmäksi keksittiin lapset ja nuoret ja auteurit jäivät pääasiassa suurten studiojen ulkopuolelle.

Martin Scorsese tekee yleensä itsensä näköisiä, perfektionistisia elokuvia systeemissäkin, samoin nuoremmista ohjaajista vaikkapa David Fincher. He eivät kirjoita itse. Tiukan auteur-näkemyksen vaalijat olivat valmiita hyväksymään tositekijöiksi vain ne ohjaajat, jotka myös kirjoittivat itse. Yhdysvalloissa isommista nimistä mieleen tulee ensimmäisenä Quentin Tarantino. Hänenkin urallaan vasta viimeisin elokuva Kunniattomat paskiaiset oli edes osittain Hollywood-studion rahoittama. Kaikki aiemmat ovat olleet riippumattomia tuotantoja. Hollywood ei halua auteureja, semmoiset ovat liian omapäisiä.

Onko 1970-luvun lopusta asti Hollywood-tuotantokoneistossa toiminut Ridley Scott auteur? Tekeekö hän elokuvansa?

Kysymys on hyvä. En kykene nielemään näkemystä Prometheuksesta jonkinlaisena Blade Runnerissa kesken jääneiden ajatusten jatkona. Prometheus on lähtöisin Scottin alkuperäisideasta, joka liittyy aiempiin Alien-elokuviin. Jon Spaihtsin käsikirjoitus annettiin Damon Lindelofille, joka väänsi sen uuteen uskoon. Kumpikin sai käsikirjoituskrediitin.

Ehkä Karila on oikeassa siinä, että ihmisen alkuperä mietityttää Scottia, joka on muuten pitkään hautonut Monopoli-pelin siirtämistä elokuvamuotoon.

Blade Runnerin (1982) ja Prometheuksen (2012) välissä ”hän on oh­jan­nut lä­jän flop­pe­ja ja muu­ta­man täy­so­su­man, ku­ten Thel­ma ja Loui­sen (1991) ja Gla­diaat­to­rin (2000), mut­ta ne ovat vä­li­töi­tä”, Karila kirjoittaa ohjaajasta. Hän ei kai tiedä, mitä floppi tarkoittaa – Scott, rutinoitunut puurtaja jos joku, ei ole kovin montaa floppia tehnyt, jos sana viittaa huonosti menestyneeseen elokuvaan, kuten sen kaiken järjen mukaan pitäisi (vaikka sille on annettu epäonnistumis-merkitys Suomessa ainakin Iltalehden urheilusivuilla, enkä käsitä miksi).

”Kau­nis­ta oli­si, jos tuo­tan­to kiel­let­täi­siin. Niin kuin jo­kai­sel­la on yk­si elä­mä, pi­täi­si jo­kai­sen saa­da jul­kais­ta vain yk­si tai­de­teos. Ei pa­ran­te­lu­ja, ei ver­sioi­ta”, Karila pohtii. (Olisiko se YKSI TEOS ahneesti höpöhöpöjuttuja toisensa perään tehneellä Scottilla kuitenkin Monopoli? Tuli vain mieleen.)

Jos nyt ei puututa Karilan YKSI TEOS -ajatuksen pohjimmaiseen päättömyyteen, sen tekee jo pintatasolla tyhjäksi käytäntö.

Vaikka olisi maailman vääjäämättömin auteuristi, ei tällainen ajatus (vai onko se vitsi?) käy järkeen, jos tietää yhtään mitään elokuvien tekemisestä. Ei niitä tee yksi ihminen. Eikä kaksi.

Scottin tapauksessa on vaikea kuvitella, että hän haluaisi elokuvillaan kertoa jotain. Hän tekee niitä kuin mainoksiaan, joista tuli 1970-luvulla kuuluisaksi. Scott tekee tilaustöitä muikeaa palkkaa vastaan. Kuten 98% Hollywoodin elokuvantekijöistä. Ja hyvin moni Suomenkin elokuvantekijöistä, vaikka liksat ovat muurahaisluokkaa noihin edellämainittuihin verrattuna.

Edes niistä, jotka eivät tee tilaustöitä, juuri kukaan ei tee parasta elokuvaansa ensimmäisenä. Elokuva on taiteellis-teollinen laji, jota opitaan tekemällä.

Eikä kukaan tee näytelmäelokuvaa yksin.