Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kuka tekee elokuvan?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 28.6.2012 07:06

Pari viikkoa sitten Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Lauantaiessee -paikalla oli poleeminen kirjoitus, jossa toimittaja esitti kiehtovan aatoksen: taiteilijan pitäisi keskittyä uransa aikana tekemään vain yksi teos, ja tehdä se hyvin. Joo, ei tuossa ole minustakaan mitään järkeä.

Kiehtovaa on lähinnä se, miten moisesta mallista voi syntyä kokonainen ”essee”, etenkin kun ensimmäinen esimerkki oli isoissa työryhmissä syntyvän elokuvataiteen maailmasta. Tiukan auteurismin kautta, tietysti.

Jutun löytää HS:n maksullisesta arkistosta.

Aivan alussa kirjoittaja Juhani Karila kertoo, että Ridley Scott on tehnyt saman elokuvan nyt toista kertaa. Karilan mukaan Scottin tuore Prometheus on uusi, eikä kovin hyvä yritys käsitellä Blade Runnerin teemoja.

Karila ajattelee, että Prometheuksen tarina on jotain suoraan Scottin aivoista. Onko se? Ridley Scott ei ole urallaan kirjoittanut itse yhtään elokuvaansa.

Ajatus ohjaajasta elokuvan ylivertaisena tekijänä on verraten uusi, 1950-luvulta. Auteur-teorian mukaan taitavimmat ja sielukkaimmat ohjaajat siirtävät kaikkiin elokuviinsa suuren palan itsestään niin, että teokset ovat tunnistettavasti osa yhtä kokonaisuutta.

Karila sekä lähtee tästä ajatuksesta – ohjaaja on ainoa merkittävä tekijä – että tuomitsee sen: uran kokonaisuudella, tuotannolla, ei ole väliä, kaikki pitäisi sanoa toisten ajan säästämisen tähden kerralla. Huh!

Mutta auteurismista. Rive gauche -kahvilakulttuurin elokuvaväessä herännyt ajatus muutti elokuvakritiikin.

Edelliset reilut 50 vuotta oli elokuvia tehty ja katsottu moisia miettimättä, ihan tekemällä ja katsomalla. Yksi oli taiteellisessa vastuussa, ohjaaja, mutta ei hän mikään jumala ollut. Reilussa vuosikymmenessä Cahiers du cinema -lehden ja sen ympärillä röökejään poltelleen kriitikkopiirin luota maailmalle levinneen auteur-teorian myötä huippuohjaajasta tuli elokuvan absoluuttinen tekijä.

Aiemmin jotkut ohjaajat olivat olleet myös markkinamiehiä, mutta lähtökohtaisesti ainoastaan näyttelijät kiinnostivat katsojia. Jo 1960-luvulle tultaessa kohtuullisen suuri yleisö tiesi, että esimerkiksi Alfred Hitchcock on nimi, johon liittyy jännitys – tosin Hitchcock itse loi brändin hupaisasta olemuksestaan.

Ei ole ihme, että teoriaa ensimmäisenä lanseeranneesta kriitikko Francois Truffautista tuli elokuvaohjaaja.

Yhdysvalloissa auteur-teoria ja käytäntö kohtasivat voimakkaimmin Hollywoodin viimeisenä kultakautena pidetyllä 1970-luvulla, kun Taksikuski, Nashville ja Woody Allenit olivat peräti listaykkösiä. Sitten Hollywoodin bisnesmalli muuttui, tärkeimmäksi kohderyhmäksi keksittiin lapset ja nuoret ja auteurit jäivät pääasiassa suurten studiojen ulkopuolelle.

Martin Scorsese tekee yleensä itsensä näköisiä, perfektionistisia elokuvia systeemissäkin, samoin nuoremmista ohjaajista vaikkapa David Fincher. He eivät kirjoita itse. Tiukan auteur-näkemyksen vaalijat olivat valmiita hyväksymään tositekijöiksi vain ne ohjaajat, jotka myös kirjoittivat itse. Yhdysvalloissa isommista nimistä mieleen tulee ensimmäisenä Quentin Tarantino. Hänenkin urallaan vasta viimeisin elokuva Kunniattomat paskiaiset oli edes osittain Hollywood-studion rahoittama. Kaikki aiemmat ovat olleet riippumattomia tuotantoja. Hollywood ei halua auteureja, semmoiset ovat liian omapäisiä.

Onko 1970-luvun lopusta asti Hollywood-tuotantokoneistossa toiminut Ridley Scott auteur? Tekeekö hän elokuvansa?

Kysymys on hyvä. En kykene nielemään näkemystä Prometheuksesta jonkinlaisena Blade Runnerissa kesken jääneiden ajatusten jatkona. Prometheus on lähtöisin Scottin alkuperäisideasta, joka liittyy aiempiin Alien-elokuviin. Jon Spaihtsin käsikirjoitus annettiin Damon Lindelofille, joka väänsi sen uuteen uskoon. Kumpikin sai käsikirjoituskrediitin.

Ehkä Karila on oikeassa siinä, että ihmisen alkuperä mietityttää Scottia, joka on muuten pitkään hautonut Monopoli-pelin siirtämistä elokuvamuotoon.

Blade Runnerin (1982) ja Prometheuksen (2012) välissä ”hän on oh­jan­nut lä­jän flop­pe­ja ja muu­ta­man täy­so­su­man, ku­ten Thel­ma ja Loui­sen (1991) ja Gla­diaat­to­rin (2000), mut­ta ne ovat vä­li­töi­tä”, Karila kirjoittaa ohjaajasta. Hän ei kai tiedä, mitä floppi tarkoittaa – Scott, rutinoitunut puurtaja jos joku, ei ole kovin montaa floppia tehnyt, jos sana viittaa huonosti menestyneeseen elokuvaan, kuten sen kaiken järjen mukaan pitäisi (vaikka sille on annettu epäonnistumis-merkitys Suomessa ainakin Iltalehden urheilusivuilla, enkä käsitä miksi).

”Kau­nis­ta oli­si, jos tuo­tan­to kiel­let­täi­siin. Niin kuin jo­kai­sel­la on yk­si elä­mä, pi­täi­si jo­kai­sen saa­da jul­kais­ta vain yk­si tai­de­teos. Ei pa­ran­te­lu­ja, ei ver­sioi­ta”, Karila pohtii. (Olisiko se YKSI TEOS ahneesti höpöhöpöjuttuja toisensa perään tehneellä Scottilla kuitenkin Monopoli? Tuli vain mieleen.)

Jos nyt ei puututa Karilan YKSI TEOS -ajatuksen pohjimmaiseen päättömyyteen, sen tekee jo pintatasolla tyhjäksi käytäntö.

Vaikka olisi maailman vääjäämättömin auteuristi, ei tällainen ajatus (vai onko se vitsi?) käy järkeen, jos tietää yhtään mitään elokuvien tekemisestä. Ei niitä tee yksi ihminen. Eikä kaksi.

Scottin tapauksessa on vaikea kuvitella, että hän haluaisi elokuvillaan kertoa jotain. Hän tekee niitä kuin mainoksiaan, joista tuli 1970-luvulla kuuluisaksi. Scott tekee tilaustöitä muikeaa palkkaa vastaan. Kuten 98% Hollywoodin elokuvantekijöistä. Ja hyvin moni Suomenkin elokuvantekijöistä, vaikka liksat ovat muurahaisluokkaa noihin edellämainittuihin verrattuna.

Edes niistä, jotka eivät tee tilaustöitä, juuri kukaan ei tee parasta elokuvaansa ensimmäisenä. Elokuva on taiteellis-teollinen laji, jota opitaan tekemällä.

Eikä kukaan tee näytelmäelokuvaa yksin.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Aika usein elokuvajournalismia harrastetaan ymmärtämättä mitä se elokuvan teko oikeasti on.

Auteur –teoria ei tosiaan ole mustavalkoinen, vaikka sitä usein niin käsitellään teksteissä. Suurin osa ohjaajista on tuolla ns. harmaalla alueella, sellaisia melkein tai täysin auteureja riippumatta siitä onko heillä kirjoittaja-kredittiä. Studiosysteemissäkin auteur –henkisillä elokuvan tekijöillä on paljon valtaa, kirkkaimpana esimerkkinä mainitsemasi Scorsese. Ehkä siinä systeemissä vallan olennaisin juttu on vapaus valita projektinsa.

Meillä on usein tapana täällä aliarvioida ohjaajan valtaa Hollywoodissa. Ei elokuvan teko ole sielläkään mitään H4-kerhon ryhmäpiirtämistä. Varsinkaan Scottin tasoisten tekijöiden kohdalla. Kukaan studiohefe ei tule Scottin olan yli huutelemaan kuvauksiin. Aikoinaan Scottille Black Hawk Downin kuvannut Slawomir Idziak kävi vielä silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa luennoimassa meille Elokuva- ja lavastustaiteen osaston opiskelijoille. Hän kertoi, että Scott muuttaa mielivaltaisesti kaiken kuvauspaikalla, mikäli siltä tuntuu. Hän on ”Jumalan” asemassa kuvauspaikalla. Luulen, että se on myös helpompaa studiohefeille ostaa ikään kuin talon avaimet yhdeltä mieheltä.

Niin se käytännössä menee suurimmassa osaa maailmaa. Ohjaaja on se henkilö, joka on viime kädessä vastuussa elokuvan onnistumisesta ja tekee päätöksiä sen mukaan. Luulen, että mitä enemmän menestystä tulee, sen useimmin ohjaajat, mutta myös muut taitelijat käsikirjoittajista kuvaajiin, ryhtyvät pelkäämään riskejä ja menemään sieltä mistä nykytrendit puhaltavat. Eli valta tuo myös pelkoa menettää valtaa.

Scott tuskin joutuu enää juurikaan ammattitappamaan. ”He get’s to pick the scripts from the top of the pile”. Jos agentuurissa on tuhat käsikirjoitusta, Scott saa valita ensimmäisten joukossa. Hän on siten vastuussa siitä mitä käsikirjoituksia hän lähtee tekemään. Sen lisäksi tuon tason ohjaajat saavat muokata käsikirjoituksia tai ohjata muutokset aika vapaalla kädellä. Mutta Scott elää itse itseään kontrolloivassa tulos tai ulos -tilassa. Hän tiedostaa sen, että elokuvaan on sijoitettu 150 miljoonaa+markkinointikulut. Se on saatava takaisin, tai hän ei enää saa valita käsikirjoituksiaan kasan päältä.

Kyllä mä pitäisin Scottia suuresti vastuussa Prometheuksesta. Hän on nimittäin lisäksi henkilökohtaisesti palkannut Lindelofin tekemään hänen mieleisensä käsikirjoitusvedon. Lindelof on siis projektin ammattitappaja. Uskonkin, että Scottilla on ollut intohimoa tehdä tämä elokuva, mutta elokuvassa haisee vanhan ohjaajan pelko ja palkatun käsikirjoittajan intohimottomuus.

Mutta sitä en osaa sanoa, että mikä on Scottin auterismia. ”Onko hänellä sitä tarpeeksi”. Ehkä Scottin auterismi on nuo teemat, joita hän usein käsittelee. Ihmisen alkuperä, hyvän ja pahan taistelu ja pohdinta siitä, mikä oikeastaan on hyvää ja pahaa.

Mutta toisaalta kyllä Scottin elokuva näyttää häneltä. Idziakin mukaan Scott tekee kuvauspaikalla valintoja intuitiolla, kuten suurin osa ohjaajista,. Tälläin hänen auterisminsa on se visuaalinen leikittely, mitä hän rakastaa. Tietynlainen kuvan ja rytmin tanssi. Sen tunnistan hänen kaikissa keskeisissä teoksissaan. Kyllähän Ridley Scottia imitoidaan varsinkin jenkeissä. Sekin on auteurismia.

Btw. Voidaan ajatella, että Michael Bay on tyylillinen Auteur, koska hänen elokuvissa näkyy selkeästi omaleimainen ote. Tietty elokuvallisen estetiikan jopa klassista kuvakerrontaa raiskaamalla tehty massiivisuus. Baylla on siten joku tietty lupaus katsojalle samalla tavalla kuin Hitchcockilla. Vaikka en samana päivänä näitä kahta kaiffaria muuten vertailisi. Auteurismia esiintyy hyvässä ja pahassa.

Erittäin hyviä pointteja.

Dome Karukoski: ”Kyllä mä pitäisin Scottia suuresti vastuussa Prometheuksesta. Hän on nimittäin lisäksi henkilökohtaisesti palkannut Lindelofin tekemään hänen mieleisensä käsikirjoitusvedon. Lindelof on siis projektin ammattitappaja. Uskonkin, että Scottilla on ollut intohimoa tehdä tämä elokuva, mutta elokuvassa haisee vanhan ohjaajan pelko ja palkatun käsikirjoittajan intohimottomuus.”

Totta. Silti, kyseessä on Alien-sarjan osa, josta on varmasti haluttu tehdä paras mahdollinen, mutta kovin väkeviä ajatuksia siinä ei sisällöllisesti ole. Toki muutama oivallus, muttei mitään merkittävää.

”Mutta sitä en osaa sanoa, että mikä on Scottin auterismia. ”Onko hänellä sitä tarpeeksi”. Ehkä Scottin auterismi on nuo teemat, joita hän usein käsittelee. Ihmisen alkuperä, hyvän ja pahan taistelu ja pohdinta siitä, mikä oikeastaan on hyvää ja pahaa.”

Auteur-kulmassa tosiaan olennaista on, että elokuva on tekijänsä näköinen myös sisällöltään, mielenmaisemaltaan. Toki Scottilla on tällaista jatkuvuutta, mutta yhä enemmän kyseessä on vähän kuin huippuunsa hiottu liukuhihnajälki. Persoonallisuutta on vain tyylillisissä ratkaisuissa, ei siinä että elokuvat sanoisivat oikein mitään. Prometheus on Scottin paras vuosikausiin, mutta silti vaisu. Vaikka Scott on ihmisen alkuperä-keskustelussa toki enemmän kiinnostunut siitä, miten me alkuperäämme suhtaudumme kuin siitä, mikä se tieteellisesti voisi olla (hän on ohjaaja, ei tiedemies), kelaukset jäävät todella geneeriselle tasolla. Haastatteluissahan Scott on toistellut, että joo, täähän on vähän niinku Dänikeniä. Ei kuulosta kovin filosofiselta…

Michael Baysta olen tismalleen samaa mieltä – hän on selvästi auteur – tosin ei ajatuksiltaan ja asenteiltaan sellainen, jota voisi arvostaa (muuten kuin ironisen luennan kautta). Blogasin tästä vuosi sitten
https://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/michael-bay-ja-transformers-osa-1-mista-puhumme-kun-puhumme-baysta-ja-maksimalismista

Näitä luetaan juuri nyt