Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kuinka hyvin suomalaisella elokuvalla menee?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 5.1.2014 10:00

Kotimaiset elokuvat saivat viime vuonna lähes kaksi miljoonaa katsojaa. Niiden osuus elokuvateatterien koko kakusta oli siis 23 prosenttia.

Luku on eurooppalaisittain korkea.

Muutos 1990-lukuun verrattuna on hurja. Heikoimpina vuosina, kuten 1996, markkinaosuus oli jopa vain neljä prosenttia. Tästä Suomen elokuvasäätiö muistutti tiedotteessaan, aiheesta.

Myös ensi-iltansa saaneiden elokuvien määrä oli poikkeuksellinen, säätiön listalla niitä on 38. (SES:n lista.) Osa oli täysin omakustanteisia halpiksia, esimerkiksi teknisesti kotivideomainen pohjalainen sotajuttu Kaukopartio. Vertailun vuoksi: kymmenisen vuotta sitten päästiin harvoin yli 15 ensi-iltanimikkeeseen.

1 832 000 katsojaa! Tässä voisi jo kuvitella, että kotimaisen elokuvan tekijät rikastuvat.

Eipä aivan. Kun katsojalukuja ja niiden jakautumista tarkastelee lähempää, tulos on karu.

Neljä suosituinta elokuvaa, 21 tapaa pilata avioliitto, Rölli ja kultainen avain, Leijonasydän ja Vuonna 85, keräsivät peräti 53 prosenttia kaikista lipputuloista.

Ne 34 muuta leffaa jakoivat siis keskenään 47 prosenttia kakusta.

Kymmenen suosituinta elokuvaa, nimikemäärän mukaan siis neljännesosan menestyjäeliitti, veivät noin 80 prosenttia katsojista. (Tämän kakun jakoa hieman mutkistaa se, että kymmenestä katsoituimmasta kolme [Juoppohullun päiväkirja, Metsän tarina ja Ella ja kaverit] tuli ensi-iltaan vuoden 2012 lopulla, eli niitä ei 38 ensi-iltaleffan joukkoon lasketa.)

Skandaalin aineksia siinä ei ole, että niin suuri osa elokuvista ei teattereissa menestynyt. Sukseeta on vaikea ennustaa.

Elokuvat saavat usein erinomaisia katsojamääriä televisiossa: ajatellaan vaikka Arto Halosen toissavuotista hiihtodoping-dokumenttia Sinivalkoinen valhe, jonka menestys teattereissa jäi kuuteen tuhanteen, mutta televisiossa ja Yle Areenalla se keräsi yhteensä yli satakertaisen määrän silmäpareja, 665 000.

Korreloivatko katsojamäärät ja laatu?

Eivät tietenkään. Subjektiivisesti: kymmenen katsotuimman joukossa oli kaksi hyvää elokuvaa, Leijonasydän ja 8-pallo (sijoilla 3 ja 10). Muut olivat keskikertaisuuksia tai höpönlöpöä. Suosituin dokkari, Selänne, oli menestyksen perusteella oikein hyvä fanituote, mutta dokumenttielokuvana siitä on vaikea sanoa montaa positiivista asiaa.

Erittäin vahva ja maailman festivaaleja nyt kiertävä Betoniyö sai tyytyä 7000 katsojaan. Kevätkauden paras kotimainen Kerron sinulle kaiken oli kaupallisesti floppi alle 10 000 katsojallaan. Ne ja esimerkiksi vahva debyytti Silmäterä saanevat televisiossa monikymmenkertaisen katsojaluvun verrattuna teatterikierrokseen.

Tusina elokuvista oli sellaisia, joita ei ennen digiaikaa olisi missään tapauksessa tuotu elokuvateattereihin, koska filmikopion tekemisen kustannukset olivat niin paljon korkeammat. Näitä yrittäjiä voi yleensä lähestyä lähinnä sympatialla, joskus sitäkään ei riitä.

Toisaalta esimerkiksi yli neljän tuhannen katsojan dokumentteja oli enemmän kuin koskaan, vuoden aikana peräti kahdeksan kappaletta (kaksi niistä sai ensi-iltansa jo 2012).

Mitä näistä numeroista voi päätellä?

Elokuvien suuri määrä korostaa yleisön sirpaloitumista. Voittoja keräävät parhaiten markkinoidut ja tutut aiheet. Tarjonnan kasvaessa tämä korostuu. Totta kai myös laadulla voi pärjätä, mutta näkyvyydestä kamppaillaan kovaa.

Vanhat kaavat eivät välttämättä toimi. Aleksi Mäkelä tunnetaan menestyksistään, mutta tragifarssi Kaappari jäi katsojamäärältään 45 000:n, siis alle viidesosaan siitä mitä Mäkelän viihdepläjäyksiltä on totuttu odottamaan.

Aktiivisten levitysyhtiöiden määrä on Suomessa nyt suurempi kuin vuosikymmeniin. Yrittäjiä piisaa.

Laadullisesti vuosi ei ollut loistokas, mutta valopilkut olivat kirkkaita.

Mikä on pärjäämisen salaisuus? Digikaudella se on kärjistynyt entisestään, kun elokuvien määrä räjähtää käsistä. Se menee suunnilleen näin.

Elokuvan tekeminen on hyvin helppoa. Menestyselokuvan tai hyvän elokuvan tekeminen on hyvin vaikeaa. Hyvän menestyselokuvan tekeminen on äärimmäisen vaikeaa.

Korjattu su 5.1. klo 12.15: kotimaisen elokuvan katsojaosuus 2013 oli 23%, ei 25%.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu