Kristillisdemokraattien Sin City -farssi
Huomasin vasta tänään, että Kristillisdemokraattien EU-vaalikampanjan ilme on pastissi tai suora lainaus Frank Millerin Sin City -sarjakuvasta ja siitä tehdyn elokuvan graafisista markkinointimateriaaleista.
Ratkaisu on sangen kiehtova ja ristiriitainen.
Sin City -elokuva sai Suomessa ensimmäisellä tarkistuskerrallaan elokuvatarkastamossa ikärajan K-18, ja sarjakuvat kuuluvat kirjastoissa visusti aikuisten osastolle. Moni kristillisdemokraattien vakituinen äänestäjä niitä tuskin tuntee.
Sin Cityn tyylitelty maailma on film noir-vaikutteista, mutta paljon perinteistä noiria ronskimpaa fantasiaa, jossa toivo ei juuri pilkahda ja melkein kaikki käyttävät toisiaan hyväksi. Miehet ovat joko tappajia tai täystunareita, naiset strippareita tai vielä vanhemmassa ammatissa. Silloin kun tarinoissa on moraalia, se on kylmäkiskoista ja äärimmäisen vanhatestamentillista.
Väkivaltaa Miller rakastaa yli kaiken. Verisyydet ovat mielikuvituksellisen raakoja, esimerkiksi raajoja ja päitä irrotetaan ihmisruumiista reippain ottein.
Ilmeisesti kristillisdemokraattien tarkoitus on ollut peilata tästä mustasta ja kipeästä maailmasta kritiikkiä omaamme, ja ehkä Brysseliin.
Sari Essayahin ja kumppanien olisi kuitenkin kannattanut tutkia se sarjakuva hieman huolellisemmin.
Kieltämättä Sin Cityssa on suorasukaista, jos ei kovin älyllistä yhteiskuntakritiikkiä. Kirkko saa huutia instituutiona vähintään yhtä paljon kuin poliitiikka. Kolmiosaisen elokuvan toisessa tarinassa arvostettu kirkonmies paljastuu kirjaimellisesti kannibaaliksi.
Mitä muuta Sin Cityssä tapahtuu? No elokuvassa esimerkiksi revitään eräältä roistolta paljain käsin ns. munat irti. Yksi tarinoista pyörii ihmisen irtopään ympärillä. Ruumisluku nousee kymmeniin.
Sin City sai elokuvatarkastamolta lopulta K-15-myönnytyksen, uusintatarkastuksessa. Perustelut kuuluvat: ”Runsaasti yksityiskohtaista, veristä ja osin liioiteltua väkivaltaa. Väkivalta edellyttäisi sinänsä K18- ikärajaa, kokonaisuuden sarjakuvamaisuus ja tyylittelevyys lieventävät vaikutusta. Rajatapaus.”
Elokuva kuuluu siis siihen ”väkivaltaviihteeseen”, jonka Päivi Räsänen on halunnut panna haittaverolle, anteeksi saasteverolle.
Toisin sanoen hänen puolueensa käyttää nuoria äänestäjiä kalastellessaan hyväkseen elokuvaa, joka on Räsäsen mielestä nuorisolle haitallista saastetta.
Tosin Kalevassa kampanjaa selitellessään Räsänen ainakin paljasti, ettei tiedä yhtään mitään siitä, mikä tämä Sin City oikein on. Hauskinta on Räsäsen arvio, että ”tämä on otettu jonkinlaisesta elokuvakulttuurista”.
Ihan farssiksi homma menee, kun kristillisdemokraattien vpj Asmo Maaselkä selittää Essayahin kampanjasivulla, että film noir -elokuvat ovat pohjimmiltaan yhteiskuntakritiikkiä ja heittää peliin myös Aki Kaurismäen mukavan elokuvan Mies vailla menneisyyttä.
Frank Millerin kannibaalipapeilla ja Aki Kaurismäen arjen sankareilla on yhteistä suunnilleen saman verran kuin sähkötuolilla ja kirnupiimällä.
