Kristen Stewart sai meediona meluisat buuaukset (ja ymmärrän miksi)
Lienee turha toivo, että Kristen Stewartin uusi elokuva Personal Shopper tulisi Suomessa valkokangaslevitykseen. Tämä siitä huolimatta, että se oli – mielestäni – hyvä elokuva.
Olivier Assayasin ohjaama Personal Shopper näytettiin eilen Cannesissa, ja vastaanotto oli sanotaanko kaksijakoinen. Harvoin on elokuvan lopussa buuattu niin kuin sen lehdistönäytöksessä.
Mistä buuakset johtuvat? Harvemmin siitä, että elokuva on yksiselitteisen huono. Kun jokin teos Cannesin kilpasarjaan valitaan, siihen on syynsä. Eikä Assayasin nimi ole tae teoksen kilpasarjaan pääsystä, vaikka häntä pidetäänkin yhtenä Ranskan parhaista.
Buuaukset johtuvat ennen kaikkea siitä, että elokuva oli liian kaukana joidenkin odotuksista.
Niin nytkin. Personal Shopperin tapahtumia on vaikea edes kuvailla. Elokuva on periaatteessa draama personal shopperista, joka elää julkkiksen kaksoiselämää: shoppailee tämän puolesta, valitsee esiintymisvaatteita ja asusteita, kulkee julkkiksen olemisen rinnalla kuin haamu – edes tapaamatta tätä välttämättä usein.
Tämä päähenkilö, jota Stewart näyttelee, asuukin julkkiksensa asunnossa.
Mutta elokuva alkaa aivan toisenlaisessa miljöössä – hylätyssä, parhaat päivänsä nähneessä kartanossa. Ostajaehdokas haluaa tietää, kummitteleeko talossa.
Kummituseksperttinä on päähenkilömme. Hänellä on sivuduunina tämä meedion homma.
Päähenkilömme elää yksin ja eristyksissä, kommunikoiden lähinnä skypellä ja älypuhelimella. Sitten kertomukseen tulee taas erilainen kierre: selviää, että hänen veljensä on kuollut aivan taannoin. Veljelläkin oli meedion taitoja. Nyt päähenkilömme odottaa, että veli ottaisi tuonpuoleisesta yhteyttä.
Kas, joku ottaakin yhteyttä: iPhoneen saapuu kummallisia, painostavia viestejä. Kuka siellä?
Tästä kaikesta ei ehkä heti päättelisi, että Personal Shopperin varsinainen ydin on päähenkilön suru, jota hän kieltäytyy näyttämästä.
En siis ole buuaajien puolella, vaikka ymmärrän hyvin, mistä kiikastaa. Tämä on hankala, kiehtova, arvaamaton ja outo elokuva, jonka käsikirjoittajan nimi voisi olla Abstraktius Maksimus, ainakin jos kysytään tarinajuonta odottavalta katsojalta.
Stewart on roolissaan parempi kuin koskaan. Hän teki jo loistotyötä Assayasin edellisessä, Clouds of Sils Mariassa. Tämä elokuva tuntuu sen sisarteokselta, ja teemoissa on jotain sellaista samaa, jota en vielä osaa verbalisoida. Clouds of Sils Maria oli kuitenkin ratkaisevasti helpommin lähestyttävissä.
Stewart antaa kaikkensa, eikä tämä ole vain kiertoilmaisu hänen alastonkohtauksilleen. Hän on läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa, näkökulma on hänen – mutta katsojalle ei silti kerrota läheskään kaikkea, mitä hän tietää tai aistii.
Buuaukset taisivat herättää erityisen vastareaktion, sillä tuntuu että useimmat näytöksessä olleet kollegani, joita Twitterissä seuraan, heräsivät heti lopputekstien jälkeen kehumaan teosta vuolaasti. Älypuhelinreaktio jotenkin sopii tähän tarinaan hyvin. Ei ole sattumaa, että Assayas oikein alleviivaa, että meediot tarttuivat jo 1800-luvulla aina hanakasti uuteen teknologiaan. Ehkä jokainen elokuvan katsoja on meedio, joka odottaa ja toivoo välineeltä selkeää viestiä.
Sen saa tai sitten ei.