Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kovaa ja kuollutta: digikuvaus on juuri nyt kotimaisen elokuvan pahin vihollinen

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 2.3.2012 05:01

Elokuvat kuvataan nykyään yhä useammin digitaalisesti. Esitystekniikka elokuvateattereissa alkaa olla jo yksinomaan digitaalista: esimerkiksi Suomen suurimman elokuvateatteriketjun Finnkinon kaikki salit on digitalisoitu. Elokuvaa on nyt vähän huono kutsua filmiksi, kun suurin osa uusista ei ole koskaan filmillä – ei tekovaiheessa, ei näytöksen formaattina. Digikuva voi olla aivan filmin veroista, jos kaikki tehdään taitavasti. Välillä digikuva on kuitenkin aivan hanurista.

Olen parin kuukauden aikana nähnyt kolme hyvää kotimaista elokuvaa, jotka on kuvattu periaatteessa ihan asiallisesti. Ne ovat Hiljaisuus, Varasto ja tänään ensi-iltansa saava Tähtitaivas talon yllä.

Jokaisen kuva elokuvateatterissa on kuitenkin näyttänyt huonolta: liian terävältä, televisiomaiselta, hyperrealismissaan omituiselta.

Hiljaisuuden 1940-luvun maalaismaisemissa oli kovuutta, josta tuli keinotekoisuuden vaikutelmaa. Vielä sitä voimakkaammin Tähtitaivas tuntui lavastetulta ja televisiomaiselta, vaikka se tapahtui hyvissä lavasteteissa sekä aidoissa hirsitaloissa. Olin elokuvateatterissa, mutta elokuvallinen fiilis puuttui jostain syystä.

Varastossa ongelma ei ollut niin suuri, mutta samanlainen kuin Tähtitaivaassa – ja sen lisäksi kuvista tuli kotivideofiiliksiä, kuin zoom ja tarkennus eläisivät omaa elämäänsä, tai jotain sinnepäin – vaikea hahmottaa.

Mietin asiaa ja olen kysellytkin siitä eri kuvaajilta ja asiantuntijoilta.

Asia on näin: elokuvassa tärkeintä on lopputuloksen tuntu, ei se, onko teknologia uusinta ja niinsanotusti parasta.

Lainaan nyt Antti Alasen Filmihullun diginumeroon (2/2011) kirjoittamaa artikkelia Digitaalisella tulilinjalla. (Teksti on lähes vuoden takaa – Alanen ei kirjoita näistä blogissani mainitsemistani elokuvista.)

Nämä kappaleet ovat parasta, mitä olen aiheesta millään kielellä lukenut. Oikeastaan harmittaa vietävästi, etten ole niitä aiemmin siteerannut vaan yrittänyt ilmaista samaa omin sanoin, pääsemättä asian ytimeen yhtä voimakkaasti.

”Digitaalisen siirtymäkauden kuvan esteettiset ongelmat voidaan tiivistää kahteen kysymykseen.

Atmosfääri, sanan kirjaimellisessa merkityksessä ilmakehä. Fotokemiallinen filmi tavoittaa luonnostaan tunteen ilmapiiristä, siitä, että ilma ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä hiukkasia, säteilyä, värähtelyjä, kosteutta ja lämpöä. Siitä seuraa, että se, mitä näemme, ei ole ilmakehässä milloinkaan terävää vaan mikroskooppisten häiriöiden muuttamaa. Digitaalinen kuva on lähtökohtaisesti luonnottoman terävä, koska se korjaa näkökyvyn reunalla olevat häiriöt. Siksi digitaalinen kuva näyttää siltä kuin se olisi kuvattu ulkoavaruudessa, jossa ilmakehää ei ole. Siksi se näyttää kuolleelta.

Äärettömyys. Fotokemiallisen kuvan hienostuneen pehmeyden ansiosta se pystyy tavoittamaan tunteen elämän ja universumin äärettömyydestä. Kun katsomme taivaalle ja horisonttiin, koemme rajattomuuden tunteen. Saman rajattomuuden voimme kokea katsoessamme ruohonkortta tai puun lehtiä. — Filmikuvaa katsoessamme emme ajattele tietoisesti mutta meidän on helppo tuntea, että syvyyssuunnassa avautuu molekyylien, atomien, elektronien ja partikkeleiden loputtomuus. Filmiesityksessä vierailemme äärettömyyksien maailmassa, mutta digiesityksessä on lähtökohtana äärellisyys, absoluuttinen ykkösten ja nollien määrittely. Siksi digitaalisen siirtymävaiheen esityksissä tulee usein turhautunut olo. Katse törmää näköpiirin rajoihin siinä missä filmiesityksessä vallitsee rajattomuuden tunne.”

Olennaista on rae, filmin pinta. Siinä on eloa, pehmeyttä, se näyttää todemmalta kuin kova digipinta. Alanen jatkaa:

”Rajattomuuden tunne on toki pelkkä illuusio, mutta illuusio, joka on filmikuvalle luonnollinen. — Vielä toistaiseksi digitaalinen kuva on parhaimmillaan lähikuvissa, sisätiloissa, koneissa, rakennetussa tilassa kuten kaupungeissa ja kun kuvattava materiaali on kiveä, metallia tai muovia. Epäorgaaninen aine ja kovat pinnat ovat digikuvalle otollisia –.”

Muistin Alasen tekstin kun ryhdyin miettimään, miksi näiden kolmen kotimaisen kuvassa, siis digikuvassa, tuntui olevan jotain pielessä.

Oli selvää, etteä Hiljaisuuden ja Tähtitaivaan orgaaninen maalaisepookki kärsi juuri Alasen viimeisenä mainitsemasta seikasta. Ne ovat pehmeän miljöön elokuvia. Kun David Fincher jättää The Girl with the Dragon Tattoon tai The Social Networkin kuvaan digin kovuutta, sen harkittua, se sopii tunnelmaan, koska hän kertoo teknologian maailmasta, johon nuo kontrastit olennaisesti kuuluvat.

Toinen olennainen seikka on kotimaisen työn laatu: Fincher jättää kovuutta, mutta sitä ei tarvitsisi jättää.

En ole muita pohjoismaisiakaan digikuvattuja elokuvia katsellessa törmännyt kuvan kovuuden ongelmaan sillä tavalla kuin näissä (ja muutamissa muissa) kotimaisissa. Monet ovat näyttäneet filmimäisiltä sillä tavalla, että niiden parissa ei huomaa ongelmia, sitä vieraannuttavaa, sähköistä säröä josta nyt kirjoitan.

Digikuvaa nimittäin voidaan ja osataan käsitellä – Suomessa ilmeisesti ei vaan kovin hyvin. Eräs kuvaaja sanoi, että on vaikeaa, kun joka elokuvaa varten tulee aina uusin digikameramalli. Opettelet yhtä elokuvanteon ajan, ja kun alat osata kameran kommervenkit, käteen lyödään jo uusi ja parempi.

Hollywoodissa digikuvaa manipuloidaan hyvinkin taitavasti filmimäiseksi. Jotkut kuvaavat edelleen perinteisellä 35-millisellä ja sitäkin kuvaa osataan siirtää digiksi hyvin, niin että lopputulos on kaunis. (Joskus myös kokeilut, kuten rajuimmin yliterävä digitaalisuus voivat tuottaa fiksusti käytettynä jännittäviä tuloksia. Siitä kirjoitinMichael Mannin mainettaan paremman Public Enemiesin nähtyäni kaksi ja puoli vuotta sitten. Kirjoitukseni oli sikäli ylilyönti, että olin hurmaantunut nimenomaan tämän keinon ylilyömisestä, joka voi tosiasiassa toimia äärimmäisen harvoin.)

Täytyy vielä lisätä, että kyllä ainakin tämän kolmikon osalta ongelmaa tuotti myös se televisiomainen tasavalaistus. Tiedän, että kotimaista elokuvaa tehdään aina vähän liian kiireellä, mutta silti. Digikuvassa tasavalaistus tuo pahimmillaan mieleen jonkun Tohlopin studiossa kuvatun pellehermannijutun.

Nämä eivät ole elokuvan onnistumisen ihan ratkaisevin seikka, mutta yllättävän iso.

Varasto kärsi kuvan kovuudesta vähiten, koska teatraaliseen ja satiiriseen tyyliin tuo tylyys jopa sopi. Hiljaisuus ei täysin tempaissut allekirjoittanutta aikakauden maailman juuri siksi, että digikuva paljastaa vähän rajallisella budjetilla toteutetun epookin kompastuskiviä – karusti sanottuna ylitarkkuus korostaa sitä, kuinka lavastuksessa on aseteltu ne vanhat esineet näkyville mahdollisimman hyvin.

Tähtitaivas talon yllä kärsi sekä vähiten että eniten. Kamaridraamassa näyttelijöiden väkevä, jatkuva läsnäolo vähensi kovuutta.

Mutta välillä tuntui, että homma on ihan sitä telkkaristudiossa oleskelua raakoine, kaiken tasaisesti näyttävine valoineen. Esitystä, siis.

Mikä olisi pahempaa tunnelmalle, elokuvan illuusiolle.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Atmosfäärin ja äärettömyyden kysymykseen liittyen:

Spielbergin Sotahevonen (kuvattu filmille, skannattu 4K-resoluutiolla, katsottu 2K-esityksenä) oli siitä jännä, että sen alkupään teräviksi tarkoitetut kuvat kauniista maaseutumaisemista jättivät juuri kaipaamaan syvyyden ja atmosfäärin tuntua. Vehreät maisemat näyttivät latteilta.

Myöhemmät kohtaukset sotarintamalta oli sen sijaan kuvattu utufiltterin läpi. Kuva oli tarkoituksella samea ja kurainen, erittäin hyvällä tavalla 70-lukumainen. Vaikka yksityiskohtia näkyi tämän seurauksena hieman vähemmän, kuva tuntui runsaammalta ja syvemmältä kuin elokuvan alkupäässä.

Minua harmittaa, että digikuvauksen kohdalla puhutaan aivan liikaa nollista ja ykkösistä. 5D-järkkärillä kuvatut elokuvat näyttävät lähes säännönmukaisesti rumilta, moni ”huonommalla” digikameralla kuvattu elokuva taas ihan hyvältä.

JanneK: ”Jokaisen kuva elokuvateatterissa on kuitenkin näyttänyt huonolta: liian terävältä, televisiomaiselta, hyperrealismissaan omituiselta.”

Tässä ei nyt taidettu tarkoittaa syväterävyyttä vaan kuvan soundia. Filmiin verrattuna digitaalinen on piirroltaan aina paljon terävämpää ja armottomampaa, huolimatta millä aukolla kuvataan. Filmin hienous onkin juuri siinä, että skarppikin kuva on yleisilmeeltä pehmeä. Ja itseasiassa ulkomailla himmenetään aukkoa enemmän kuin kotimaan tuotannoissa, joissa kuvataan usein reikä melkein auki.

Suomessa ei kyllä kenelläkään selväjärkisellä elokuvantekijällä ole ollut himoa kuvata juuri varta vasten digivehkeillä, vaan hinku filmillä kuvaamiseen on ollut kova. Filmille kuvaaminen sattuu vaan olemaan pahuksen kallista. Editointiohjelmiin on ollut tarjolla jos jonninmoisia plugineja, joilla saadaan filmimäisyyttä videokuvaan. Raetta, pehmentävää diffuusia, kentänpoistoa yms. Olennaisinta filmissä on kuitenkin ollut videota huomattavasti laajempi dynamiikka-alue, joka vasta nyt on saavutettu – ja ylitettykin – uusimmissa digitaalisissa kameroissa (esim. Red). Mitä filmikohinaan tulee niin Kodak on puolestaan viimeiseen saakka kehittänyt filmejään ja pienentämään raekokojaan.

Suomessa on ollut huipputasoisia kuvaajia aina, Atelier Apollosta alkaen. Tällä hetkellä muutoksia ja muuttujia on niin paljon, että katsojan on mahdotonta tietää, mikä kankaalla näkyvästä kuvallisesta laadusta on kuvaajan ansiota ja mikä mahdollisesti johtuu digitaalisen jälkituotannon ominaisuuksista. Meidän kriitikoiden tehtävä on vähintään olla kiinnostuneita faktoista, jotka ovat erilaisia tuotannosta toiseen. Omaa tietämystä pitää yrittää päivittää jatkuvasti.

Mielestäni kannattaa mahdollisimman pitkään suosia sekä filmiä että digiä, ja siihen on monta syytä. Filmi ei ole tuotannossa sivuutettu kanta (Spielberg, Nolan, Kaurismäki). Maailmassa on yli miljoona pitkää elokuvaa filmillä, ja niiden digitointi on aikamoinen urakka, joka jouduttaneen aloittamaan monta kertaa uudelleen alusta. Digitaalisen kuvan säilyttäminen on kalliimpaa ja vaativampaa kuin filmin, koska digi vaatii jatkuvaa käsittelyä.

Hyviä tuoreita linkkejä

Kuvaamisesta: Variety (Sat., Feb. 4, 2012): Film survives amid digital world: Many helmers favor celluloid to achieve specific look, By Karen Idelson (http://www.variety.com/article/VR1118049691)

Säilyttämisestä: Digital Dilemma 2 (2012) (Motion Picture Academy): http://origin-www.oscars.org/science-technology/council/projects/digitaldilemma2/download.php
Yhä lukemisen arvoinen on myös alkuperäinen Digital Dilemma (2007): http://origin-www.oscars.org/science-technology/council/projects/digitaldilemma/index.html

Kiitos ystävällisistä sanoista Kallelle, jonka omia digijuttuja olen arvostanut korkealle, esimerkiksi merkittäviä Grover Crisp -haastatteluja tässä blogissa. Crisp kuuluu mullistusten aikamme tasapainoisiin kommentoijiin, mies parhaiden digirestauroitujen klassikoiden taustalla (TAKSIKUSKI, KWAI-JOEN SILTA).

Parhaan tietämäni digikokonaisuuden on julkaissut blogissaan David Bordwell otsikolla ”Pandora’s Digital Box”. Sen päätösosa ilmestyi tiistaina, ja aikaisemmat osat kannattaa etsiä hänen bloginsa uumenista myös. Toivottavasti Bordwell julkaisee aineiston myös kirjana. http://www.davidbordwell.net/blog/2012/02/28/pandoras-digital-box-from-films-to-files/

Vain käynti terapeutilla riittää. Tarvittaessa lääkettä lisäksi.

Siis minulle tulee tästä mielleyhtymiä niihin lahkolaispiirien keskusteluihin että vinyylilevy soisi paremmin kuin CD. Taikka että 50-luvulla tehdyt Gibsonin ja Fenderin sähkökitarat soisivat automaatteisesti paremmin kuin sittemmin tehdyt vastaavanmerkkiset kitarat.

”Lahkolaispiirien” ?

Siis nämähän on ihan asiallisia ja hyvin perusteltuja keskusteluja eri medioista ja tekniikoista sekä niiden eroista. En minä näe tässä mitään lahkolaiskäyttäytymistä siten, että esim. K.Kinnunen olisi absoluuttisen fanaattisesti filmiformaatin puolella kaikkea digiä vastaan. Jos sinun mielleyhtymäsi ovat sitä luokkaa, se ehkä kertoo enemmän sinun asenteestasi kuin kriitikoiden.

Silloin kun pyritään hakemaan loogisia syitä hyvin abstraktien ja subjektiivisten asioiden ja kokemusten perustelemisessa, niin uskonasioiden puolelle mennään minusta.

Tekijänä ei tietenkään pitäisi koskaan lähteä kiistelemään kriitikoiden kanssa :-) mutta haluaisin korjata tekstissä esiintyvän harhaluulon. Kuulun elokuvakouluni filmiaikaan käyneeseen sukupolveen (kuten muuten myös mainittujen Hiljaisuus- ja Varasto-elokuvien ohjaajat ja kuvaajat) eikä siirtyminen digikameroihin ole ollut itsestäänselvää. Voin vakuuttaa, että filmille kuvatun ja digitaalisen kuvan eroja on tullut tutkittua ja pohdittua paljonkin. Eroja toki on – mutta ei suinkaan mitenkään niin yksioikoisesti kuin Kinnunen tai siteeraamansa Alanen kuvittelevat.
Pehmeys (sen paremmin kuin ”äärettömyyskään”), jonka perään Kinnunen haikailee, ei ole mitenkään automaattisesti filmimateriaalista (tai ”fotokemiaallisuudesta”) syntyvä ilmiö. Pehmeyden vaikutelma synnytetään ensisijaisesti valaistuksella. Perinteisesti tämä tehdään käyttämällä savukoneita. Sisätiloissa savukoneella ei siis välttämättä tavoitella savuista tai usvaista tunnelmaa, vaan nimenomaan pyöristetään ja pehmennetään valoa, häivytetään syväterävyyttä yms.
Elokuvassani Tähtitaivas talon yllä eräänä keskeisenä visuaalisen kerronnan lähtökohtana oli luopuminen epookkielokuvan konventioista (tai kliseistä) kuten tuunatusta värimaailmasta – ja pehmeästä valosta. Kuvaaja Marita Hällforsin kanssa pyrimme mahdollisimman puhtaaseen valoon, koska se paitsi palveli valitsemaamme (värimäärityksessä vielä korostettua) värimaailmaa myös sopi elokuvan sisältöön nostaessaan tapahtumapaikan, talon, yhdeksi päähenkilöksi.
Se, että Kinnunen kokee tämän puhtaan valon (toisin kuin onneksi suurin osa muista elokuvaa arvioineista kriitikoista) ”kovana” ja jopa ”televisiomaisena tasavalona”, on hänen oikeutensa katsojana. Maailmastahan tekee niin rikkaan ja kiehtovan paikan juuri se, että me kaikki voimme tulkita sinänsä samat aistiärsykkeet persoonallisella tavallamme. Mutta sen väittäminen, että useiden kuukausien suunnittelu- ja valmistelutyön pohjalta syntyneet tietoiset esteettiset valinnat olisivatkin vain välineen (eli tässä tapauksessa digikameran) ominaisuuksista johtuvia kömpelyyksiä on kyllä melkoista tekijöiden vähättelyä.
Valoisia kevätpäiviä toivotellen, Saara C.

Saara Cantell, kiitos hienosta elokuvasta TÄHTITAIVAS TALON YLLÄ, jossa kerrottu kolmen sukupolven tarina on niin rikas ja antoisa, että elokuva kannattaa katsoa useammankin kerran. Me kriitikot kiinnitämme liian vähän huomiota elokuvan kuvaukseen ja nykyisin nopeasti muuttuvien olosuhteiden faktoihin. Yritämme pysyä ajan tasalla vaihtelevalla menestyksellä. Kallen siteeraamassa vuoden takaisessa jutussani en ottanut kantaa digiin sinänsä, mutta kiinnitin huomiota siirtymävaiheen vaikeuksiin, mm. siihen, että digikuvassa on ollut vaikea saavuttaa kuvamaailman luonnollista mehevyyttä ja hienostunutta pehmeyttä (poikkeuksia on, esim. 4K-masteroitu KWAI-JOEN SILTA). Filmille kuvattaessa hienostunut, viehättävä pehmeys tuntuisi lankeavan luonnostaan, koska se näkyy myös dokumenttielokuvissa, uutiskatsauksissa, 16 mm:n filmeissä ja jopa 8 mm:n kotielokuvissa. Olen samaa mieltä kanssasi, että vaikuttavia kuvamaailmoja on monenlaisia, ja kaikille on tilaa. Jännittävää kyllä 35 mm:n filmille kuvatussa SHAMESSA on luotu digitaalisen kylmäkiskoinen lopputulos, ja samoin 35 mm:n filmille kuvatussa THE ARTISTISSA on tavoitettu digitaalisen jälkituotannon kautta hienostunut mustavalkoinen sävyasteikko.

Kiitos Saaralle hyvästä kommentista! Ja Joonalle pienestä puolustuspuheesta, taisit viitata minuun ja Elokuvasäätiön Hetki hauskaa -komedialyhytelokuvahankkeen yhteydessä toteutettuun Uroot-lyhytelokuvaan, josta tosiaan itse poistelin ikkunoissa heijastuneita lamppuja ja renderoin kuvaan filmiraetta. Ohjaaminen on monipuolinen ammatti!

Digitaalinen kuva on siitä kiinnostava media, että se ei todella anna mitään ilmaiseksi. Itse pidän tätä positiivisena asiana: digitaalinen kuva on tabula rasa, ja kaikki mikä siihen luodaan, luodaan tarkoituksellisesti. Tämä edellyttää lisää töitä jälkituotantovaiheessa, mutta viitseliäille tekijöille se myös antaa enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa elokuvan ulkonäköön, ja luottaa ainakin jossain määrin enemmän siihen, että kopio näyttää kaikkialla siltä miltä sen kuuluu näyttää.

Jälkitöiden onnistuminenkaan ei kuitenkaan pelasta huonosti toteutettua visuaalisuutta. Tässä sitä, vastaanottaako linssin läpi suodattuvan valon kenno vai filmiruutu, enemmän vaikuttavat linssin eteen asetetut asiat – lavastus, puvustus, aivan erityisesti valo ja kaikki valon muotoiluun liittyvät keinot, sekä luonnollisesti itse linssi. Saara mainitsi savun käytön, joka on aivan perustyökaluja massan tuomiseksi ilmaan. Suurimmassa osassa ohjaamiani elokuvia on interiööreissä käytetty savua lähes sääntönä. Yhdessäkään sitä ei ole tehty ”näkyvästi”, eli niin, että katsojan olisi tarkoitus huomata savutus. Alasen kirjoittama kommentti ”Fotokemiallinen filmi tavoittaa luonnostaan tunteen ilmapiiristä, siitä, että ilma ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä hiukkasia, säteilyä, värähtelyjä, kosteutta ja lämpöä. Siitä seuraa, että se, mitä näemme, ei ole ilmakehässä milloinkaan terävää vaan mikroskooppisten häiriöiden muuttamaa.” siis tavallaan vähättelee kuvaajien tekemää työtä valon muotoilussa ja atmosfäärin luomisessa, ikään kuin filmi tekisi sen kuvaajan puolesta. Näinhän ei ole, ja filmivalmistajat ovat tehneet vuosikymmeniä töitä saadakseen rakeen mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi. Nykyaikaisissa esityskopioissa käytettävissä filmilaaduissa sitä ei käytännössä näe enää isoimmillakaan screeneillä.

Oman elokuvani Elokuun kohdalla lisäsimme kuitenkin digitaaliseen kopioon filmiraetta, vaikka elokuva oli digitaalisesti kuvattu. Filmikopioihin sitä ei lisätty. Pidin siitä lookista enemmän kuin varsinaisista filmikopioista, eikä se kulu tai katkeile. Olen lähtökohtaisesti samaa mieltä, että kuvan kuuluu elää edes hieman, niin, että se ei valkokankaalla näytä seinälle nostetulta julisteelta, kuten joskus saattaa tapahtua. Tämän saavuttamiseksi on useita keinoja; edellä mainittu savutus, jolloin ilma ”elää”, kuvaaminen korkeilla ISO-herkkyysluvuilla jolloin kuvaan tulee digitaalista kohinaa (miellyttävyys riippuu kamerasta, sekä Arri Alexassa että Red One MX -kameroissa kohina on varsin filmimäistä, Canon 5D-järjestelmäkameroilla taas jokseenkin videomaista), sekä jälkitöissä filmirakeen lisääminen. Tavoitteena on, että katsoja ei tiedä näistä keinoista mitään, mutta aistii tunnelman. Tekijät ovat vastuussa siitä, että eivät ohita viimeistäkään työvaihetta olankohautuksella, vaan erityisesti digitaalisilla formaateilla työskenneltäessä työstävät kaikki yksityiskohdat haluamansa kaltaisiksi.

On myös hieman tuotava muitakin näkökantoja formaattikeskusteluun, kuin pelkkä kuvallinen lopputulos: kotimaisten elokuvien budjettiluokassa työskenneltäessä kaikista valinnoista tulee kompromisseja. Pitkän elokuvan filmimateriaali- ja siirtokustannukset ovat kymmenissä tuhansissa euroissa. Digitaalisella formaatilla kuvatessa tämä raha voidaan käyttää siihen, mitä kameran edessä on; lisää aikaa useampien kuvauspäivien muodossa, parempaa lavastusta ja puvustusta, enemmän valaisuaikaa kuvaajille, enemmän savua! Filmiin liittyy kustannuksien lisäksi muitakin ongelmia, kuten laboratorioiden tuottamat kemialliset ongelmajätteet ja suurien, painavien filmikopioiden logistiikan hiilidioksidipäästöt. Näillä asioilla on suurempi merkitys maailmanlaajuisesti, kuin Suomen mittakaavassa, mutta maailman osana mekin olemme.

Lisäksi en ohjaajana halua joutua koskaan materiaalin määrän rajoittamaksi kuvauspaikalla. Kallis formaatti yhdistettynä rajattuihin budjetteihin johtaa juuri tämän kaltaisiin kompromisseihin, mistä syystä digitaalisiin formaatteihin on siirrytty niin hanakasti niiden laadullisesta keskeneräisyydestä huolimatta.

Digitaalinen elokuva on vielä alkutaipaleella, ja hedelmällisempää olisi keskustella siitä, miten sitä saadaan laadultaan paremmaksi, yksinkertaisemmaksi ja luotettavammaksi, edelleen edullisemmaksi ja pelikenttää tasoittavammaksi, kuin haikailla nostalgisesti jonkin kuvitteellisen menetetyn taian perään. Itse soisin filmin jäävän rinnalle vaihtoehdoksi, jota voidaan käyttää jos budjetti sen sallii ja tekijät erityisesti niin toivovat. Taitaa kuitenkin käydä niin, että markkinavoimat ratkaisevat tämän asian. Tai ovat ratkaisseet jo.

Hyvin kiinnostavia kommentteja, kiitos!

Olen savusta tietoinen, olisi pitänyt pohtia sen merkitystä enemmän. Mutta pointtina oli ennen kaikkea katselukokemus, ”loppukatsojan” vaikutelma valkokankaan äärellä. Joidenkin elokuvien kohdalla digikuvauksen ominaispiirteet tuntuvat johtavan vaisumpaan, halvemman oloiseen lopputulokseen kuin mitä filmiltä luontaisesti odottaa. Toki digille on kuvattu jo erinomaisesti Suomessakin. Digikuvauksen jatkuva kehittyminen parempaan on varma suunta, mutta siirtymävaihe on kivulias ja etenkin kotimaiselle elokuvalle, ei kai siitä ole epäilystäkään.

Otsikko oli provokaatio, mutta.. Härmästä en vielä aloittanutkaan. Siitä sitten lomalta palattuani. Keskustelu jatkukoon.

Oskari Sipola, kuuntelen sinua, ammattilaista, joka tiedät, ja olen itse vain katsoja, joka yrittää opetella arvioimaan nähtyä uudelleen, kun kaikki on muuttunut, ja yllätyksiä tulee jatkuvasti.

Minulle ovat kelvanneet digiesitysten (digikuvattujen tai digitaalisesti jälkituotettujen) sisäkuvat ja lähikuvat, mutta ongelmana ovat olleet joskus ulkokuvat. Lämmön tunne ja lämpimien värien hienostuneisuus taitaa olla digielokuvassa vaikeaa; kylmät ilmapiirit tuntuvat toimivan digielokuvissa luontevammin.

Jos järjestettäisiin vertailu, jossa olisivat rinnakkain hyvä 35 mm:n kopio ja hyvä digikopio, niin toivoisin, että siinä nähtäisiin tavallinen suomalaisen kesäillan kohtaus järven rannalla, mukana niittyä, metsää, hyttysparvia ja lämpiävä sauna. Jos kokonainen elokuva olisi mahdollista nähdä 35 mm:n ja digitoidun kopion vertailuna, toive-elokuvani olisi MILKA (kuvaus Esa Vuorinen, Markku Lehmuskallio), joka on Lapin neljän vuodenajan valojen ja värien antologia ja josta KAVA:lla on melko uusi loistelias filmikopio.

kotimaisen elokuvan pahin vihollinen ? on kyllä huonot stereotyyppiset stoorit . aina samat jutut eikä kerronta me ikinä rikki .

alku, keskikohta , loppu ja välissä kökkö äijäilysotku – tai sitten herkkä ja viipyilevä kuvallinen mietiskely siitä kuinka – hmm – syvältä – suomalainen elämä kumpuaakaan …

indietä ei tehdä ollenkaan ja julkinen rahoitus on kanavoitu opetuselokuville tai uuno turhapuron alamittaisille imitoijille .

hitsi kun tehtäis Arto Salmista lisää ! näkeehän sen katsojaluvuista että
jengi tykkää … ja Arto jos kuka oli täysverinen ITE !

Joo on aivan vitun samanlaiset jutut, jokaisessa leffassa sama juoni! Miten Elokuvasäätiön portinvartijoilta on mennyt läpi esimerkiksi Rat Kingin ja Hulluna Saraan -leffojen enskarit peräkkäisillä viikoilla, jos verrataan vaikka synopsiksia:

Rat King: ”Suomalaisessa pikkukaupungissa lukiolaiset valmistautuvat viimeisiin kokeisiinsa. Yksi kevään abeista on yksinhuoltajaäidin (Outi Mäenpää) kasvattama Juri (Max Ovaska). Tenttikirjojen lukemisen sijaan Juri viettää kaiken aikansa pelaamalla ja pitää tiivisti yhteyttä nettiystäviinsä – joita ei ole koskaan tavannut. Jurin tyttöystävä saa tarpeekseen ja uhkaa jättää Jurin, jos tietokone ei sulkeudu. Juri päättää lopettaa pelaamisen lopullisesti. Jurin nettiystävä Mordred (Julius Lavonen) pyytää Jurilta kuitenkin vielä palvelusta. Juri päättää aloittaa uuden pelin – viimeisen kerran. Peli antaa Jurille pelaajanimen Rat King. Seurauksista tietämätön Juri käynnistää painajaismaisen tapahtumien sarjan. Pelin edetessä Juri huomaa, että panoksena on koko hänen elämänsä.”

Hulluna Saraan: ”Ville (Jussi Nikkilä) tapaa ihanan amerikkalaisen tanssinopettajan, Saran (Emilie de Ravin), joka hurmaa hänet ensi silmäyksellä. Tilanne mutkistuu, kun pihaan karauttaa Mustangillaan Villen isä, hiipunut rocktähti Taisto (Ville Virtanen), jota Ville ei ole nähnyt vuosiin. Ujon Villen on otettava itsestään niskasta kiinni tehdäkseen tuttavuutta Saraan, mutta tilanne vaikeutuu entisestään, kun Taistokin iskee silmänsä vaaleaan kaunottareen. Pian isä ja poika kilpailevat saman neidon huomiosta. Kuka lentää kohti unelmiaan ja kenen kanssa?”

NÄMÄHÄN ON KÄYTÄNNÖSSÄ SAMA ELOKUVA.

Hyviä pointteja tekijöiltä, silti siitä ei pääse mihinkään että lähestulkoon kaikki joiden kanssa olen puhunut, ovat panneet merkille samat filmin ja digin erot mistä Kinnunen ja Alanen puhuvat. Se ei voi olla puhdasta sattumaa tai joukkopsykoosia…

Antti Alanen, sen vertailun haluaisin nähdä. Nyt pitää kuitenkin erottaa kaksi eri asiaa: digitaalisesti kuvaaminen, ja digitaalisesti levittäminen. Tulkitsin Kallen tekstin niin, että ongelmallisinta on silloin, kun nämä kaksi yhdistyvät ja kuvasta tulee ”liian täydellistä”.

Tero Vainio, ei kukaan ole kiistänyt tätä ilmiötä, mutta myöskään en kehota ketään tekemään asiantuntemattomia arvioita sen syistä. Digitaaliteknologiassa on lastentauteja ja sitä ensimmäistä kertaa käyttävien, Saara Cantellin sanoja lainatakseni ”elokuvakoulun filmiaikaan käyneen sukupolven” tekijöiden töissä saattaa näkyä ilmiöitä ja kokeiluja, joista saa joko pitää tai ei. Kysymys on myös totuttautumisvaiheesta uuteen formaattiin, ja sen jatkuvasta kehityksestä. Tekijöiltä vaaditaan enemmän.

Kuitenkin Kallekin jo ensimmäisessä kappaleessaan toteaa, että ”Digikuva voi olla aivan filmin veroista, jos kaikki tehdään taitavasti.” Tässä on ydin. Pohjalla olevaa teknologiaa on turha syyttää, jos tekijät tekevät valintoja, joista kriitikko ei pidä (omasta mielestäni Tähtitaivas talon yllä oli kaunis elokuva), tai jos he omasta mielestäänkin epäonnistuvat. Niin voi käydä ja on käynytkin, vaikka formaatti olisi filmi.

Oskari Sipola, uskon, että digikuva voi olla filmikuvaan verrattuna ylivoimainen, mutta olemme varmaankin vasta kehityksen alkutaipaleella. Mitä mahdollisuuksia tarjonnevatkaan kvanttitietokoneet 2020-luvulla? Yhtä totuutta ei ole, ja nyt on tärkeää ottaa kantaa. Ehkä meitä elokuvakriitikoita ovat joskus kyllästyttäneet tietoteknologian markkinointiosastojen yksipuoliset digiylistykset ja on tuntunut tarpeelliselta korostaa muita näkökulmia. Kuten kaikessa, meidät on digielokuvassakin pantu keskeneräisen it-tekniikan tutkimuksen ja kehittelyn maksumiehiksi ja innokkaiksi myötäkärsijöiksi. Me kriitikot olemme taiteilijoiden puolella ja haluamme, että teillä on parhaat pelivehkeet.

Toivon, että kommenttejani ei ole otettu hyökkäyksenä ketään tahoa vastaan. Kallen merkinnässä on provosoiva otsikko, jota hän kyllä pehmentelee sitten itse tekstissä. Otsikon kanssa olen täsmälleen päinvastaista mieltä, keksin useita pahempia vihollisia kotimaiselle elokuvalle kuin digitaalinen kuvaus. Digitaalinen kuvaus ei ole vihollinen, vaan uusi ystävä, johon on alettu vasta kunnolla tutustua.

Antille: olemme ehdottomasti kehityksen alkutaipaleella, siitä ei ole mitään kysymystä. Tavoitteemme on sama – paremman näköisiä elokuvia, tunnelmallisempia ja visuaalisesti vahvempia. Markkinointiosastojen ylistyksiä ei todellakaan kannata kuunnella. The proof is in the pudding. Toivon vain, että turha nostalgia ei saa tässä keskustelussa liikaa jalansijaa. Sehän ei nimittäin edistä mitään.

Digitaalisesti on kuvattu Suomessakin jo aika pitkään, mutta vasta nyt kun digikuvaus yhdistyy digilevitykseen, on elokuvien muuttuvaan lookkiin alettu kiinnittää huomiota. Laajamittaiseen filmikuvaukseen ja -levitykseen ei ole paluuta, joten on keksittävä jotain muuta. Oma kehoitukseni kollegoille on tutustua tarkkaan uuden teknologian mahdollisuuksiin, ja panostaa niihin. Oma työ ei lopu siihen pisteeseen kun offline-leikkaus on valmis. Meiltä vaaditaan enemmän.