Kotimainen elokuva on parempaa kuin koskaan, mutta juuri nyt uhat ovat musertavia

Suomalaisten elokuvien kehuminen on vaikeampaa kuin ennen. Ei siksi, että ne olisivat huonontuneet. Kehumisesta on tullut vaativampaa, koska uudet kotimaiset elokuvat ovat keskimäärin parempia kuin koskaan.

Niiden monipuolisuus ja -muotoisuus edellyttää elokuvista kirjoittavalta yhä enemmän sävykkyyttä. Argumenttien jäsenteleminen on jossain määrin vaativampaa, jos purkaa vaikkapa Edenin tai Ensilumen kaltaisia elokuvia – kansainvälisen tason herkkää ja persoonallista draamaa, jossa näytetään ja johdatellaan tunteisiin enemmän kuin sanotaan suoraan. Koetapa laatia lyhyt arvostelu Seurapelistä tai Nimbystä tai Lost Boysista.

Kenties vielä yllättävämpää on se, päättyneen vuoden monia menestyneimpiäkin kotimaisia elokuvia yhdistää perustavanlaatuinen totutusta poikkeaminen. Teräsleidit, Helene ja Tove luovat perinteisiin lajityyppeihin uusia suuntia.

Vuosi 2020 on ollut monella tapaa hirveä. Kulttuurinalojen keskinäistä kärsimysjärjestystä lienee järjetöntä laskea, mutta suomalaisella elokuvakentällä kytee nyt suurpalon uhka.

Jahka pandemia alkaa taittua, paluu normaaliin voi olla nopea. Taite vain ei ollut lainkaan niin ripeä kuin vielä puoli vuotta sitten tai pari kuukauttakin sitten toivottiin.