Kotimainen elokuva on parempaa kuin koskaan, mutta juuri nyt uhat ovat musertavia
Suomalaisten elokuvien kehuminen on vaikeampaa kuin ennen. Ei siksi, että ne olisivat huonontuneet. Kehumisesta on tullut vaativampaa, koska uudet kotimaiset elokuvat ovat keskimäärin parempia kuin koskaan.
Niiden monipuolisuus ja -muotoisuus edellyttää elokuvista kirjoittavalta yhä enemmän sävykkyyttä. Argumenttien jäsenteleminen on jossain määrin vaativampaa, jos purkaa vaikkapa Edenin tai Ensilumen kaltaisia elokuvia – kansainvälisen tason herkkää ja persoonallista draamaa, jossa näytetään ja johdatellaan tunteisiin enemmän kuin sanotaan suoraan. Koetapa laatia lyhyt arvostelu Seurapelistä tai Nimbystä tai Lost Boysista.
Kenties vielä yllättävämpää on se, päättyneen vuoden monia menestyneimpiäkin kotimaisia elokuvia yhdistää perustavanlaatuinen totutusta poikkeaminen. Teräsleidit, Helene ja Tove luovat perinteisiin lajityyppeihin uusia suuntia.
Vuosi 2020 on ollut monella tapaa hirveä. Kulttuurinalojen keskinäistä kärsimysjärjestystä lienee järjetöntä laskea, mutta suomalaisella elokuvakentällä kytee nyt suurpalon uhka.
Jahka pandemia alkaa taittua, paluu normaaliin voi olla nopea. Taite vain ei ollut lainkaan niin ripeä kuin vielä puoli vuotta sitten tai pari kuukauttakin sitten toivottiin.
Pandemian pahimmat vaikutukset alalle, niin elokuvateattereille, levitysyhtiöille kuin kaikkien kokoluokkien tuotantoyhtiöillekin ovat puristuneet vuoreksi. Rinne jyrkkeni aivan loppuvuodesta uusien rajoitusten pakottaessa monien alueiden – tärkeimpänä pääkaupunkiseudun – elokuvateatterit kiinni juuri ennen vuodenvaihteen sesonkia.
Joulupäivän ja loppiaisen välinen kausi on tuonut teattereille usein yli kymmenen prosenttia koko vuoden kassasta. Tästä etenkin perhe-elokuvien täyttämästä lomasesongista alkaa kotimaisen elokuvan kevätsesonki. Suurin osa vuoden kotimaisista ensi-illoista sijoittuu tammikuun alun ja huhtikuun alun väliin. Tämän sesongin yleensä kuumimmat alkuviikot on nyt peruttu.
Rajoitusten nykyinen kesto on pääkaupunkiseudulla 10.1. asti, mutta pormestari Jan Vapaavuori jo sanoi, että ne todennäköisesti jatkuvat. Laajuudesta ei ole kerrottu, eikä virallista päätöstä julistettu.
Kukaan tuskin kiistää, etteikö turvallisuus ole tärkeintä. Samalla ennakoitavuuden puute on lamauttavaa.
Koko Suomen elokuva-alalle tällä on seuraus, että uusia elokuvia ei tule ensi-iltaan. (Tuotannot jatkuvat kyllä, turvaetäisyyksillä ja korostetulla hygienialla.)
Kaikki joulukuun ensi-illat ja muutamia loka-marraskuun elokuvia siirrettiin jo kevääseen 2021. Nyt puretaan tammikuuta. Ensi-illat lykätään toiveikkaasti vähintään helmikuulle. Jo kertaalleen syyskaudelta rajoitusten alta siirretty Night Visions -festivaali luopui tammikuun puolivälin ajankohdastaan ja tapahtuu nykyisen toiveen mukaan maaliskuussa.
Tammikuun lopussa pitäisi olla DocPoint, mutta järjestävällä taholla on kiperät paikat, kun ei voi tietää, voiko Helsingissä vielä silloin olla yhtään elokuvateatteriesitystä edes 30 prosentin kapasiteetilla.
Riittäisi, jos saleja saataisiin pitää auki edes 30 tai 50 prosentin kapasiteetilla. Nyt salit ovat rajoitusten vuoksi suuressa osassa Suomea tyhjät, mutta seinän takana voi olla baari täynnä ihmisiä. Tilanne on absurdi. Elokuvateatterialalla on vitsailtu, että jos elokuvasalin muuttaisikin paperilla ravintolaksi, toiminta voisi jatkua.
Jo ensimmäisen sulun alussa nollaliikevaihto sai monet elokuvateatterinomistajat pohtimaan tulevaisuuttaan, mutta se kestettiin – ja nyt ollaan jo toisessa sulussa, tällä kertaa vuoden parhaaseen liiketoiminta-aikaan ilman, että loppua olisi tiedossa.
Viime vuosi oli Suomessa katsojamäärältään historian huonoin elokuvan alkuvuosikymmenistä asti. Elokuvissakäynnit putosivat vuositasolla 54 prosenttia.
Helmikuulle jatkuva teatterisulku soittaisi kuolinkelloja eri kokoisille elokuvateatteritoimijoille ympäri maata, ellei uutta taloudellista apua tule. Pahimmin kärsittäisiin maakunnissa. Kun muutenkin kädestä suuhun elävät elokuvateatterien omistajat, perhefirmat ja mikroyrittäjät ehkä saisivat pikkupaikkakunnilla pitää saliaan auki, rankat rajoitukset pääkaupunkiseudulla ja suurimmissa kaupungeissa (joiden markkinaosuus on puolet koko maasta) kuitenkin estäisivät uutuuselokuvien taloudellisesti mitenkään järkevän levityksen Suomessa.
Elokuva-alan arvoketjussa ovat peräkkäin tuottaja, levittäjä ja elokuvateatteri, jonne yleisön pitäisi päästä euronsa antamaan. Joka portaalla on nyt omat, kasautuvat haasteensa.
Ensi-illan ajankohta tulee muun muassa markkinoinnin vuoksi tietää ajoissa, sitä ei voida isolle elokuvalle päättää muutaman viikon varoajalla.
Epätietoisuuden tilassa tuottajat ja levittäjätkin ovat lähteneet ronskiin, mutta täysin perusteltuun riskinhallintaan: nimenomaan kotimaisia suuria yleisöelokuvia on lykätty nyt syksylle 2021 asti. Elokuvateattereille tämä on tietysti paha paikka, kun käänteentekijöiksi toivottuja suuria leffoja joudutaan odottamaan.
Vaarana on ketjureaktio, jossa kassakriisiin joutuneet levitysyhtiöt eivät voi osallistua rahoittamiseen, monet tuotantoyhtiöt joutuvat karsimaan resursseja eli voivat tehdä ja palkata harvemmin ja toisaalla elokuvateattereita kaatuu. Elokuvateatterin perustamiskustannukset ovat korkeat, joten mikäli konkursseja tulee, pienemmät paikkakunnat tuskin saavat uusia toimijoita. Tämä taas on kipeää etenkin suomalaiselle valtavirtaelokuvalle: ne saavat katsojistaan suhteessa erityisen suuren osan nimenomaan pieniltä paikkakunnilta ja maaseudulta.
Tilanteen vakavuudesta kertoo se, että Elokuvasäätiö antoi joulukuussa lisätoimintatukea myös suurimmille elokuvateatteriketjuille, Finnkinolle ja Bio Rex Cinemasille.
Teattereille ja levittäjille ei myönnetä poikkeustukea heppoisin perustein. Jossain vaiheessa näitä arvoketjun koronaongelmia paikkaamaan annettavat tuet – tuskin ne tähän jäävät – ovat kuitenkin pois elokuvien tekemisestä.
Jos ja kun pandemia taittuu, luvassa on tarjonnaltaan aivan poikkeuksellinen elokuva-aika. Isoista elokuvista katseet kohdistuvat taas uuteen 007-seikkailuun. No Time to Die on siirtynyt huhtikuulta 2020 huhtikuulle 2021. Sen pitäisi olla käänteentekijä.
Kaikkialla maailmassa uutuuksia on kertynyt sumaksi asti ensi-iltaansa odottamaan. Se on tietysti katsojien (ja elokuvateatterien) kannalta mahtavaa. On mistä valita. Syksyn 2021 kotimaisia saattavat olla esimerkiksi Juho Kuosmasen toinen elokuva Hytti nro 6 ja Marja Pyykön ohjaama keijufantasia Sihja, ensimmäinen kotimainen vähän isompien resurssien perhe-elokuva pitkään aikaan. Vuoden kotimaisiin ”varmoihin” hitteihin kuuluu Luokkakokous 3.
Tosin epävarmuustekijöitä riittää: esimerkiksi Kuosmasen elokuvan Suomen ensi-illan määrittänee sen kansainvälinen avaus. Sen tyyppisen elokuvan, jonka pitäisi levitä laajasti maailmalle ja jolla on siihen jo ohjaajan edellisen, Cannesissa esityssarjansa voittaneen Hymyilevän miehen perusteella kaikki edellytykset, tulee jo jakelu- ja tunnettuuslogiikan vuoksi aloittaa tiensä joltain suurelta elokuvafestivaalilta. Kukaan ei vain tiedä, milloin niitä seuraavan kerran järjestetään – toteutuuko vuoden 2021 Cannes, ja jos, niin milloin? Näyttää jo selvältä, että vuosi sitten kuvattu Hytti nro 6 tulee todennäköisimmin kotimaan valkokankaille vasta 2022.
Eikä kotimaisen yleisön määrä kasva. Eräänä riskinä on suman tiheneminen niin tiukaksi, että kun ensi-iltoja tulee enemmän kuin koskaan, kilpailusta tulee järjetöntä. Jos jo joskus aiemmin on valiteltu, että elokuvat (suurimpia hittejä lukuunottamatta) lähtevät teattereista liian nopeasti, tuleva tilanne on tältä kannalta hurjempi kuin koskaan. Tulos tai ulos, kamaa riittää!
Eikä ole oikeastaan mitään syytä ajatella, että näin ei kävisi. Paitsi tietysti siellä, missä elokuvateatteri on mennyt konkurssiin, eikä elokuvissa enää käydä.