Kong: Pääkallosaari on loistovalinta, jos haluat dinosauruksia, Nixonin ja sarjatulta
Ilmestyskirja nyt, Jurassic Park, Kadonneen aarteen metsästäjät ja King Kong. Miksi ihmeessä niiden pitää olla neljä erillistä elokuvaa?
Ilmestyskirja nyt, Jurassic Park, Kadonneen aarteen metsästäjät ja King Kong. Miksi ihmeessä niiden pitää olla neljä erillistä elokuvaa? Kong: Pääkallosaari on samaan aikaan kieli poskessa tehty sekä itsensä lähes vakavasti ottava seikkailuelokuva, joka ei piilottele inspiraation lähteitä.
Jättiapinahahmo Kong ei ole vain innoittaja. Tämä on uusi King Kong -elokuva, eikä liity vuonna 2005 valmistuneeseen edelliseen, Peter Jacksonin ohjaamaan apinablockbusteriin.
Perjantaina ensi-iltaan tulevan elokuvan on määrä aloittaa uusi hirviöelokuvien sarja – tai oikeastaan se on jo toinen osa vuoden 2014 Godzillasta alkanutta elokuvasarjaa, vaikkei näiden kahden välillä ole muuta kuin tuotannollis-brändillinen yhteys.
Lopputekstejä katsossani olin ihmeissäni, kun leffaan oli copyrightattu myös joukko japanilaisia elokuvahirviöitä, Godzillan lisäksi King Ghidorah, Rodan ja Mothra. Olinko nukahtanut ja missannut jättimonsterit? En. Selitys löytyy lopputekstien jälkeisestä jaksosta, joka saattaa muuten olla kaikkien aikojen suosikkini Hollywood-elokuvien lopputekstien jälkeisistä jaksoista (ja tämä ei ole silti paljon sanottu).
Pari asiaa paljastivat jo alussa, että ohjaaja Jordan Vogt-Robertsilla ja muilla keskeisillä tekijöillä on sydän paikallaan. Ensinnäkin toisen maailmansodan aikainen johdanto on mainio. Toiseksi: sen ja Kongin esittelyn jälkeen koko elokuva tapahtuu vuonna 1972.
Kätevää: Vietnamin sota -elokuviin oivallisesti istuvia elementtejä (helikoptereita, järkensä menettäneitä upseereja, aseita, hippimusaa ja funkia) voidaan lennättää hirviösaarelle! Kaiken panee alulle Washington D.C.:ssä John Goodmanin esittämä tiedemies, jolla on henkilökohtainen motiivi hirviöiden löytämiseen ja joka ei pidä Nixonista. Samuel L. Jackson on sotahullu kersantti. Tom Hiddleston on moraaliltaan arveluttavana esiteltävä brittiläinen seikkailija, joka olisi jossain aiempaan maailmanaikaan tehdyssä elokuvassa ollut alussa täysi alkkis. Nykyään nuorillekin suunnatun sankari ei kai saa olla doku. Nihilistisestä tyypistä kuoriutuu nopeasti mukava sankari.
Näyttelijöistä tämä elokuva lienee tärkein Brie Larsonille, joka onnistuu spektaakkelielokuvan sankarittaren (aika epäkiitollisessa) roolissa. Roomista Oscarin voittanut Larson on nyt virallisesti A-luokan tähti.
Sivuosissa nähdään myös John C. Reilly hupaisana viidakkohörhönä ja digitaalinen megamustekala, josta Kong repäisee välipalaa. On myös erään sortin dinosauruksia, villi-ihmisiä konetykkejä ja hirviön ruoansulatuksesta oksennettuja sotilaiden päitä.
Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, sillä Kong: Pääkallosaari on enemmän detaljien ja myhäilevien tuokioiden tilkkutäkki kuin järkevä elokuvakokonaisuus. Tämä on onneksi ollut lähtökohta, ei lopputulos.
Nautin saaren hirviöiden groteskeista ja yllättävistä hyökkäyksistä (suosikkini: jättiläishämähäkki), aika avoimesti esitellyn goren määrästä (vähän hurjaa ellei kyseenalaistakin, että tämä on K-12, eli yhdeksänvuotiaatkin pääsevät katsomaan raajojen repimistä aikuisten seurassa), näyttelijöiden lajityyppitietoisesta eli överin rajalle hakeutuvasta työstä sekä aikakauden musiikista, jonka käyttö on usein ilmeistä, muttei koskaan rasittavalla tavalla tyhmää – jopa Jorge Benin Brother tuntui hauskalta pseudoetniseltä harhautukselta.
Myös aikakausi on miellyttävä silmänkääntötemppu. Se lienee tarpeen, jotta tarina tuntemattoman saaren löytymisestä ja siitä, ettei sinne eksyvillä sankareilla ole kommunikaatiovälineitä, tuntuisi edes jotenkin uskottavalta. Ennen kaikkea vuoden 1972 kehys mahdollistaa suorastaan suloisen nostalgian, jossa esimerkiksi armeijan helikopterit eivät tuo michaelbaymaista militanttia vaikutelmaa, vaan ne ovat kuin leluja satuelokuvan viitekehyksessä – kuten, öh, ovatkin. Mikään ei tunnu liian vakavalta.
Vaikka tilkkutäkkirakenne pitää paketin lähinnä isona leikkinä ja digi-Kong oli pieni pettymys (esimerkiksi mittasuhteet jäivät hieman arvoitukseksi), nautin elokuvasta. Sen asenne on rämäpäinen eikä liian tosikkomainen. Kävellessäni ulos teatterista näin Loganin julisteen ja tajusin pitäneeni Pääkallosaaresta selkeästi enemmän kuin siitä. Ehkä olen lapsellinen.