Kong: Pääkallosaari on loistovalinta, jos haluat dinosauruksia, Nixonin ja sarjatulta

Ilmestyskirja nyt, Jurassic Park, Kadonneen aarteen metsästäjät ja King Kong. Miksi ihmeessä niiden pitää olla neljä erillistä elokuvaa?

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Ilmestyskirja nyt, Jurassic Park, Kadonneen aarteen metsästäjät ja King Kong. Miksi ihmeessä niiden pitää olla neljä erillistä elokuvaa? Kong: Pääkallosaari on samaan aikaan kieli poskessa tehty sekä itsensä lähes vakavasti ottava seikkailuelokuva, joka ei piilottele inspiraation lähteitä.

Jättiapinahahmo Kong ei ole vain innoittaja. Tämä on uusi King Kong -elokuva, eikä liity vuonna 2005 valmistuneeseen edelliseen, Peter Jacksonin ohjaamaan apinablockbusteriin.

Perjantaina ensi-iltaan tulevan elokuvan on määrä aloittaa uusi hirviöelokuvien sarja – tai oikeastaan se on jo toinen osa vuoden 2014 Godzillasta alkanutta elokuvasarjaa, vaikkei näiden kahden välillä ole muuta kuin tuotannollis-brändillinen yhteys.

Lopputekstejä katsossani olin ihmeissäni, kun leffaan oli copyrightattu myös joukko japanilaisia elokuvahirviöitä, Godzillan lisäksi King Ghidorah, Rodan ja Mothra. Olinko nukahtanut ja missannut jättimonsterit? En. Selitys löytyy lopputekstien jälkeisestä jaksosta, joka saattaa muuten olla kaikkien aikojen suosikkini Hollywood-elokuvien lopputekstien jälkeisistä jaksoista (ja tämä ei ole silti paljon sanottu).

Pari asiaa paljastivat jo alussa, että ohjaaja Jordan Vogt-Robertsilla ja muilla keskeisillä tekijöillä on sydän paikallaan. Ensinnäkin toisen maailmansodan aikainen johdanto on mainio. Toiseksi: sen ja Kongin esittelyn jälkeen koko elokuva tapahtuu vuonna 1972.