Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Koivusalon Täällä Pohjantähden alla on televisiotyylinen historiantunti

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 4.12.2009 05:07

Pohjantähti on ensimmäinen Timo Koivusalon elokuva, jota katsoessa ei ole koko ajan vaivaantunut olo. Mutta miksi se piti tehdä, kun Edvin Laineen versio on parempi?

Vertailemiselta ei voi välttyä. Täällä Pohjantähden alla on pitkälti uusintaversio Laineen elokuvasta, monia kuva-asetelmia myöten.

Tosin suosikkikohtaukseni, jossa päätetään erään henkilön elämästä ja kuolemasta kansalaissodan jälkimainingeissa, on nyt ratkaisevasti vaisumpi. Koivusalo sijoittaa sisätiloihin makaaberin sananvaihdon, joka Laineella käytiin herrojen kusitauolla. ”Joo ja ampuu sen sitten, jos mä toisin sanon. Jokos toi on västäräkki…”

Pohjana on Väinö Linnan hyvä kirja. Käsikirjoituksessa on siksi jännittävä, joskin dramaturgisesti kovin suoraviivainen tarina. Koivusalon suuriksi heikkouksiksi jäävät kuvakerronnan vetämättömyys sekä näyttelijäohjauksen puute.

Visuaalinen ilme on televisiomainen, tosin niin oli Laineellakin. Näyttelijöiden vapauden seurauksena samoissa kohtauksissa joku vetää vanhanaikaisella teatterityylillä eli alleviivaavan ylidramaattisesti, toinen näyttelee realistisemmalla otteella ja kolmas vain lukee repliikkejään.

Se rikkoo illuusion niin, ettei näille henkilöille oikein voi kuvitella elämää juuri näiden näytettyjen kohtausten ulkopuolella. Mitä Akseli tekee, kun hän ei ole heinähommissa tai työväentalolla? Elokuva ei hengitä.

Repliikkien joukossa on sellaisia tönkköyksiä kuin ilmoitusluontoinen ”nyt on sitten uusi vuosisata”, mutta antaa olla. Täytyy vain hyväksyä, ettei kyseessä ole mikään modernisointi Laineen elokuvasta, vaan sen toisto uusilla näyttelijöillä.

Ilkka Koivula esittää Akseli Koskelaa noin 15-vuotiaasta alkaen. Akselin näyttelijä vaihtuu yhtäkkiä ujonoloisesta teinipojasta rajusti kiroilevaan, 43-vuotiaaseen Koivulaan. Rippikonfirmaatiossa alttarilla on Koivula ja muita näyttelijöitä, jotka kaikki ovat ainakin kaksi kertaa roolihahmojensa ikäisiä.

Mitään omaa näkemystä Koivusalo ei Linnan tekstiin tuo. Tulkinta on kirjaimellinen. Noh, on elokuvassa nyt kunnon seksikohtaus Akselin ja Vera Kiiskisen esittämän Elinan välillä (jonka jälkeen kuvataan pukkia pihalla, vau), sekä rajuhko vankileirijakso, jossa näytetään valkoisten raiskaavan punaisen naisen.

Mutta kaiken kaikkiaan Koivusalon elokuva on lista tapahtumia, kuin tiivistelmä tai kuvaelma Linnan aiheesta. Vauhti on kova – osa henkilöistä taidetaan nimetä vasta lopputeksteissä.

Laineen versio oli tiettyine heikkouksineenkin enemmän vereslihalla, ja sitä katsoessa tulee edelleen kyyneleet silmäkulmaan viimeistään loppupuolella.

On kuvaavaa, että lopputeksteissä (Koivusalon oma) käsikirjoituskrediitti on kaiken keskellä, luodinosumien meikkaajien ja liikenteenohjaajien lomassa.

Parasta uudessa Pohjantähdessä on se, että se on tehty. Se sopii vaikkapa lukiolaisten historianopetukseen, mutta Laineen elokuva on tarkoitukseen vähintään yhtä hyvä. Ja kai se on suomalaisen elokuvan huonona vuotena pieni apu maaseudun elokuvateatterien taloudelliseen kurimukseen.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Suomalaisen kulttuurihistorian sisältö ja olemus on toisto. Moneen kertaan sanotun sanominen yhä uudestaan ja uudestaan.

Samoja sanoja Milan Kundera käytti kuvaamaan kommunismia, järjestelmää joka sekin pyrki ajattelemaan jokaisen puolesta kaikkea hyvää ja arvokasta.

Että emme unohtaisi missä kerran olimme. Emmekä menisi yöhön yksin.

Kävin juuri katsomassa elokuvan erään yläasteen oppilaiden kanssa. Laineen versiota on tullut käytettyä paljon historianopettajana, ja kuten sanoit, tämän dvd-versio tulee kivasti täyttämään kuluneen Laine-vhs:n tehtävää. Koivusalon versiossa itse pidin sisällissodan (ja vankileiriolojen) molemminpuolisen raakuuden korostumisesta, ja mielestäni tässä nousi esiin entistä selvemmin Akselin radikaalius ja yleisesti vasemmiston eri suuntien ristiriidat – räätäli Halmeen kohtalo kosketti ainakin minua nyt enemmän. Edvin-vainaalla pysyi kuitenkin kokonaisnäkemys ja -tulkinta linjakkaammin hanskassa, nyt tuntui moni näyttelijäkin perustaneen oman roolihahmonsa edellisen version näyttelijöiden tulkintaan. Ainoiksi monisyisemmiksi henkilöiksi, ei vain tyypittelyksi, silmissäni nousivat yllättäen kirkkoherra vaimoineen – Laineen leffassa varsinkin rouva on aika vitsi.

Ilkka Koivula sopi tyyppinä Akseli-mielikuviini, mutta oli häiritsevän vanha rooliin. Muutenkin olisi voinut Pentinkulman nuorisojoukkoa miehittää mieluummin jollain teatterikoululaisilla kuin kolme-nelikymppisillä.

Minuakin häritsi näyttelijöiden eri-ikäisyys esittämiensä hahmojen kanssa. Akseli on yhtä vanha koko ajan ja Alma yhtä nuori ja siloposkinen. Hyvä meikkaajakin olisi saanut jotakin aikaan.

”Kirjoittaja on vapaa toimittaja” eikä se ihme, kun nyt jutut on noin tyhmiä. Vakituisen työpaikan saaminen voi olla kiven alla.

Ei kyseessä ole edes elokuva-arvostelu vaan Timo Koivusalon vastainen kirjoitus, idioottimaista tekstiä!

Edvin Laineen versio parempi? Käsittämättömän epäkoherentti tarina, olemattomat hahmojen pohjustukset, naurettavuudet (jopa Suomifilmin standardeilla), hutiloitu leikkaus jne. jne… Tuo versio lienee päätyneen leffakaanoniin ainoastaan ilmestymisajankohtansa puolesta, kun joku meni ja uskalsi tehdä elokuvan niin pian sisällissodan jälkeen. Elokuvallisesti Laineen tulkinta on täysi kökkö, ja Koivusalon versio puutteineen kaikkineen huomattavasti parempi.

Itsellenikin tuli mieleen televisiomainen halpa Kotikatsomo-draama. Ei Pohjantähti ole edes elokuvallinen tarina.

Näitä luetaan juuri nyt