Koivusalon Täällä Pohjantähden alla on televisiotyylinen historiantunti

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pohjantähti on ensimmäinen Timo Koivusalon elokuva, jota katsoessa ei ole koko ajan vaivaantunut olo. Mutta miksi se piti tehdä, kun Edvin Laineen versio on parempi?

Vertailemiselta ei voi välttyä. Täällä Pohjantähden alla on pitkälti uusintaversio Laineen elokuvasta, monia kuva-asetelmia myöten.

Tosin suosikkikohtaukseni, jossa päätetään erään henkilön elämästä ja kuolemasta kansalaissodan jälkimainingeissa, on nyt ratkaisevasti vaisumpi. Koivusalo sijoittaa sisätiloihin makaaberin sananvaihdon, joka Laineella käytiin herrojen kusitauolla. ”Joo ja ampuu sen sitten, jos mä toisin sanon. Jokos toi on västäräkki…”

Pohjana on Väinö Linnan hyvä kirja. Käsikirjoituksessa on siksi jännittävä, joskin dramaturgisesti kovin suoraviivainen tarina. Koivusalon suuriksi heikkouksiksi jäävät kuvakerronnan vetämättömyys sekä näyttelijäohjauksen puute.

Visuaalinen ilme on televisiomainen, tosin niin oli Laineellakin. Näyttelijöiden vapauden seurauksena samoissa kohtauksissa joku vetää vanhanaikaisella teatterityylillä eli alleviivaavan ylidramaattisesti, toinen näyttelee realistisemmalla otteella ja kolmas vain lukee repliikkejään.

Se rikkoo illuusion niin, ettei näille henkilöille oikein voi kuvitella elämää juuri näiden näytettyjen kohtausten ulkopuolella. Mitä Akseli tekee, kun hän ei ole heinähommissa tai työväentalolla? Elokuva ei hengitä.

Repliikkien joukossa on sellaisia tönkköyksiä kuin ilmoitusluontoinen ”nyt on sitten uusi vuosisata”, mutta antaa olla. Täytyy vain hyväksyä, ettei kyseessä ole mikään modernisointi Laineen elokuvasta, vaan sen toisto uusilla näyttelijöillä.

Ilkka Koivula esittää Akseli Koskelaa noin 15-vuotiaasta alkaen. Akselin näyttelijä vaihtuu yhtäkkiä ujonoloisesta teinipojasta rajusti kiroilevaan, 43-vuotiaaseen Koivulaan. Rippikonfirmaatiossa alttarilla on Koivula ja muita näyttelijöitä, jotka kaikki ovat ainakin kaksi kertaa roolihahmojensa ikäisiä.

Mitään omaa näkemystä Koivusalo ei Linnan tekstiin tuo. Tulkinta on kirjaimellinen. Noh, on elokuvassa nyt kunnon seksikohtaus Akselin ja Vera Kiiskisen esittämän Elinan välillä (jonka jälkeen kuvataan pukkia pihalla, vau), sekä rajuhko vankileirijakso, jossa näytetään valkoisten raiskaavan punaisen naisen.

Mutta kaiken kaikkiaan Koivusalon elokuva on lista tapahtumia, kuin tiivistelmä tai kuvaelma Linnan aiheesta. Vauhti on kova – osa henkilöistä taidetaan nimetä vasta lopputeksteissä.

Laineen versio oli tiettyine heikkouksineenkin enemmän vereslihalla, ja sitä katsoessa tulee edelleen kyyneleet silmäkulmaan viimeistään loppupuolella.

On kuvaavaa, että lopputeksteissä (Koivusalon oma) käsikirjoituskrediitti on kaiken keskellä, luodinosumien meikkaajien ja liikenteenohjaajien lomassa.

Parasta uudessa Pohjantähdessä on se, että se on tehty. Se sopii vaikkapa lukiolaisten historianopetukseen, mutta Laineen elokuva on tarkoitukseen vähintään yhtä hyvä. Ja kai se on suomalaisen elokuvan huonona vuotena pieni apu maaseudun elokuvateatterien taloudelliseen kurimukseen.