Kohutut feministiset pornoelokuvat tuodaan Helsingissä elokuvateatteriin

Ruotsalaisen Mia Engbergin johdolla syntyneet Dirty Diaries -pornot saapuvat huomenna Kino Engelin ohjelmistoon.

Kirjoitin verorahoilla tuetusta, feministiseksi julistetusta pornosta jo syyskuun puolivälissä.

Kännykällä kuvatun Dirty Diaries -lyhytelokuvakoosteen saapuminen ihan valkokankaalle ja viralliseen ohjelmistoon myös Helsingissä on tietyllä tapaa uuden ajan airut.

Ei niin, että meille tuotaisiin pornoa kankaalle kohta enemmänkin. (Tämähän ei ole ensimmäinen kerta, kun ehtaa hardcorea esitetään normaalilevityksessä – Syvä kurkku pyöri pitkään Kamraksen saleissa keväästä 1999 alkaen, aikuissensuurin vetäessä viimeisiä henkäyksiään.)

Kiinnostavampaa on se, että digiaikakaudella on helppo tuoda ensi-iltaan elokuvia ilman isoa taloudellista panostusta. Myös pienimuotoisten kotimaisten dokkarien vähän väkinäiset valkokangasensi-illat ovat osa samaa ilmiötä.

Kaikista elokuvista ei nykyaikana enää edes ole pitkäaikaisen standardin mukaisia 35-millisiä filmikopioita. Uusi, 35mm-tekniikkaa hitaasti korvaava 2K-digitaaliesitystekniikka on kallista, mutta halvempiakin vaihtoehtoja on.

Esimerkiksi festivaaleilla pyöritetään yhä useammin elokuvia digibeta-nauhoilta, jolloin laatu ei ole  blu-ray-levyä kummempaa – ja tähän esitystapaan päädytään etenkin pakon edessä, jos jotain elokuvaa ei ole lainkaan siirretty 35mm-filmille. Se ei aina ole välttämätöntä, jos elokuvaa ei aiota levittää kovin laajasti leffateattereissa.

Ei Dirty Diariesejakaan Kino Engelissä varmasti esitettäisi, jos kokoelmasta olisi pitänyt tehdä pari tonnia maksava filmikopio ja vielä tekstittääkin se.

Kännykkätekniikalla kuvatut suttuiset amatööripoksut taas näyttävät videotykillä heijastettunakin ihan tarpeeksi kosherilta.

Tuskin Dirty Diariesit Kino Engelissä montaa tuhatta katsojaa saavat, jos useita satojakaan, mutta valkokangasensi-illan tärkein hyöty on näkyvyys. Dvd myy paremmin, jos lehdet ovat kirjoittaneet elokuvasta. Ja niillä on tapana kirjoittaa nimenomaan leffateattereissa levitettävistä elokuvista, ei suoraan dvd:nä ilmestyvistä.

Ilman näitä Engel-esityksiä ei Hesarikaan olisi kirjoittanut Dirty Diariesistä (tänään ilmestynyt juttu on tosin HS:n maksullisessa arkistossa).

Vain valkokangasensi-iltoihin tuijottaminen mediassa on aika hassua, sillä dvd-levitys on tänä päivänä se, missä suurin osa katsojista saadaan, eli mistä rahat kääritään. Valkokangaslevitys jää kakkoseksi. Tämä siis koskee sekä pieniä indie-leffoja että Transformerseja.