Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kjell Westö -filmatisointi Missä kuljimme kerran on koivusalolaista tönkkökuvaa suomenruotsalaisille

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 18.11.2011 06:32

Kävin katsomassa Missä kuljimme kerran -elokuvan ennakkoesityksessä, en lehdistönäytöksessä. Yli kaksituntisesta epookista oli kulunut hieman yli puolet, kun vieressäni istunut, jo tovin rauhattomalta vaikuttanut ventovieras taputti olkapäälleni ja kuiskasi kysymyksen: tiedätsä kuinka pitkään tää vielä kestää?

Ei ollut aavistustakaan. Ymmärsin kyllä yskän.

Missä kuljimme kerran on muodoton ja vailla punaista lankaa. Ei siitä voi päätellä, katsooko alkua, keskikohtaa vai loppua (jossa elokuva päättyikin kuin se kävelisi epähuomiossa lasioveen, kops).

En ymmärtänyt, mitä pitäisi seurata, usein en edes peräkkäisten kohtausten syy- ja seuraussuhteita – vaikka olen lukenut Kjell Westön Finlandia-palkitun romaanin. Ilmeisesti sana katsojilta toisille ei ole ollut kovin hyvä, sillä elokuvalla on neljännen esitysviikon alkaessa vasta noin 35 000 katsojaa, mikä on Westön romaanin saaman huomion muistaen kovin vähän. (Jostain syystä Yle uutisoi asian päinvastoin. Varmaankin syystä, jonka seuraavaksi kerron.)

Tällaista jälkeä syntyy, kun tehdään viisituntinen televisiosarja ja yritetään sitten väkisin saksia siitä elokuva, johon mahtuu materiaalista alle puolet. Edes Lars von Trierille usein työskennellyt tanskalainen leikkaajaguru Anders Refn ei saanut tarinasta tässä mitassa tolkullista.

Hesarin taannoisessa jutussa (maksullisessa arkistossa) käsikirjoittaja Jimmy Karlsson puhuu ennen kaikkea tv-sarjasta. Se on helppo ymmärtää. Hän kirjoitti sarjan, ei siitä väkisin typistettyä elokuvaa.

Huteraa elokuvaa en voi suositella kenellekään. Se on torso, jota ei millään voi pitää leffalipun hinnan arvoisena. Sarja voi olla hyvä. Ehkä. Yleisen sekavuuden lisäksi elokuvassa hämmentävää oli myös ulkoinen muotti, johon 1900-luvun alkuvuosikymmenien ihmiset ja kohtalot oli pakotettu.

Jopa kansalaissodassa punaisten vangiksi joutuneet valkoiset näyttävät hetkittäin kuin suoraan Stockmannin katalogista valkokankaalle astuneilta. Ei tahroja. Ehkäpä puvustajalla on ollut niin pieni budjetti, että kledjut on pitänyt palauttaa huippukunnossa jonnekin.

Elokuva kattaa useiden vuosikymmenien tapahtumia, sotaa ja rauhaa, salonkielämää ja kadun kurjuutta, mutta suomea siinä ei kuulla sanaakaan, ei vahingossakaan. (Suomenkielisen lehden etusivu kyllä vilahtaa, mikä alkaa tuntua jo tyylirikolta.) Ratkaisu on kulttuuripoliittinen, mutta ei se elokuvan miljöönkuvausta vakuuttavammaksi kehitä.

Tuntuu, että ollaan hermeettisesti suljetussa kuplassa.

Missä kuljimme kerran täyttää aukon: nyt suomenruotsalaisilla on oma koivusalolainen historiantulkintansa, jossa historia ei virtaa vaan tunkkainen ilma seisoo. Se ei ole ensimmäisen Täällä Pohjantähden alla -epookin tasoa, vaan sen mahdottoman kakkososan kaltainen: näkemyksetön esitelmöinti valtavan suuria asioita ja tunteita käsittelevän alkuperäisteoksen pintatasosta.

Ainoana kunnon kehut ansaitsee naispääosan Jessica Grabowsky, jolla on näyttelijänä emotionaalista voimaa sekä (elokuvatähden) glamouria, jota Lucien rooliin tarvitaan. Valitettavasti hänetkin unohdetaan kesken tarinan valtavan pitkältä tuntuvaksi ajaksi. Sääli.

Missä kuljimme kerran elokuvateattereissa. Televisiosarjaversio alkaa FST5:llä joulukuussa.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Missä kuljimme kerran on melodramaattista sotasaippuaa.

Tv-sarjaksi kuvatusta on vaikea saada hyvää teatterielokuvaa. Saumat näkyvät ja kerronta tökkii, kun dramaturgia on erilainen.

Jopa Bergmanin Fanny & Alexander tuntuu teatteriversiossaan katkotulta, epätäydelliseltä.

Paul Verhoevenin hollanninkauden Soldier of Orange (Soldaat van Oranje, 1977) on tällä viikolla julkimoitu edullisena dvd:nä. Suomalaisella nimellä Gestapon vihollinen n:o 1. Pääosissa Rutger Hauer ja Jeroen Krabbé. Hyvän elokuvan täydentää mainio dokkari vuodelta 2002. Mutta loppupuolella jopa Verhoevenilla kerronta hajoaa, kun kaikki langat pitää väkisin solmia yhteen. Sankarivaljakon erilaiset kohtalot on jotenkin päätettävä ja kerrottava erityisesti hollantilaisille (filmi oli kotimaassaan siihen saakka isoin elokuvaprojekti), että vastarinta kannatti ja kuningatar Vilhelmiina sai astua vapaan maan kamaralle Lontoon pakomatkalta.

Myös Soldier of Orange/Gestapon vihollinen oli tehty alun perin kolme ja puolituntiseksi tv-sarjaksi. Elokuvaversio on tunnin lyhyempi. Mutta hyvä vastarintafilmi silti. Ehkä pienet puutteet aiheuttivat sen, että Verhoeven halusi palata aiheeseen – ja kotimaahan – vielä 30 vuotta myöhemmin Black Bookilla. Reipas filmi sekin.

Tavallinen suomalaisen elokuvan ystävä on Kalle Kinnusen kanssa aivan eri linjoilla: minusta elokuva oli todella nautittavaa katsottavaa. Hyvää näyttelijätyötä, mainioita maisemia 1900-luvun Helsingistä ja puvustusta myöten ammattityötä.

Ihmettelen jopa ilkeilynä pitämääni Kinnusen kommenttia, jonka mukaan elokuva olisi torso? Ei minusta. Se on hieno kuvaus ruotsinkielisen vähemmistön elämästä sodan ja luokkaerojen aikoina. Myös ruotsinkielinen työväki oli edustettuna aivan kuten oikeassa elämässäkin.

Mieleeni tuli Bergmanin Fanny & Aleksander, eikä varmasti syyttä.

Mitä useammin luen kritiikkejä, sitä vakuuttuneemmaksi tulen: ne voi huoletta sivuuttaa, niin eri mieltä yleensä olemme.

Nimimerkki ”Lee” piti Kallen kommentin osaa ”ilkeilynä”. En ihan aina ole samaa mieltä blogistin kanssa, ja ilkeäkin hän osaa olla, mutta nythän Kalle puhui asiaa. Se on oikeaan osunutta kritiikkiä.

Kinnunen: ”Hän kirjoitti sarjan, ei siitä väkisin typistettyä elokuvaa.”

Mitä osaa ”torsosta” nimimerkki ei ymmärrä? Oliko mielestäsi esimerkiksi – minusta kiinnostavimman hahmon, Mustan Enokin henkilökuva täyteläinen? Ensin rakennetaan vahvaa luonnetta ja yhtäkkiä piilotellaan tynnyrien takana ja tehdään ns. lopullinen ratkaisu, vaikka lapsi odotti isäänsä kotiin. Kyllä minä olisin kaivannut hiukan selkeyttä tähän matkaan. Ja olen varma, että sarjassa Enokista kerrotaan enemmän ja hänen ratkaisujensa syistä.

Kuvaus on hienoa toki, sen takana seisoo yksi parhaista kuvaajistamme. Mutta kyllähän se sota siinä liian siistiltä näytti. Näyttelijöissä oli hyviä, kuten Oskar Pöysti ja edellä mainittu Enokin näyttelijä. Mutta esimerkiksi toisen pääosahenkilön, valokuvaajan hahmo oli yksipuinen ja raskas.

Minusta olisi nyt vain itsekunkin hyvä myöntää, että helkkarin huono suomifilmivuosi 2011. Vai Ristoko pelastaa?

Lindholmin epookki oli sinänsä kunnianhimoinen, mutta dramaturgisesti elokuva tosiaan onnahteli. Hyvää oli kuitenkin se, että historiaa katsottiin ”ei palvovasta” näkökulmasta, kuten lopussa todettiin. Tämä on loppujen lopuksi kotimaisessa epookissa aika harvinaista.
Nykynäyttelijät näyttivät tosiaan liian hyviltä nälkiintyneiksi. Tämä on kuitenkin aika yleinen ongelma, eikä vain Suomessa. Mikko Niskasta tai Rauni Mollbergia olisi tarvittu tavoittamaan aitoja havaintoja…
Yhteiskunnalliset vastakohdat tuotiin hyvin esiin.
Luulen tosiaan, että tv-sarja toimii paremmin ja odotan sitä mielenkiinnolla. Muutenkin epookki vaatii aina toimiakseen tietyn keston, koska ajan kuluminen on siinä niin olennaisessa roolissa. Kaksi tuntia on siihen liian lyhyt aika.

Hannu, suomalaisten elokuvien vuosi on kyllä ollut tähän mennessä tavanomaista kehnompi. Toki kiintoisia dokumentteja on nähty eikä kannata unohtaa tuoreinta Akia. Rax Rinnekankaan elokuvaa en valitettavasti ole nähnyt, se kun ei tänne Poriin ole tullut. Se kuitenkin vaikuttaa kiintoisalta.

Hannu, en ole nähnyt tuota Zaharaa ja Urgaa (vielä). Pienenä korjauksena, että nimeni on tosiaan Rami.

Nuoret elokuvakriitikot tuntuvat halveksivan tällaisia perinteisempia kotimaisia elokuvia. Vanhemmat kriitikot kuten Maskula ja Fränti taas kehuivat molemmat.

Niin, mitähän se kertoo ko. elokuvan arvostuksesta eri ikäluokkien välillä? Mahtaakohan tuohon 35 000 katsojan joukkoon mahtua montaa alle 25- tai edes alle 30-vuotiasta.

Sorry, Rami! Lukihäiriövika, en epäillytkään, että olet nimimerkki.
Oli mielenkiintoista, että otit Niskasen ja Mollbergin tähän yhteyteen. Tosiaan, heidän voimallista karheuttaan tällainen aihe olisi kaivannut.

En enää kuulu nuorempiin arvostelijoihin~(;^)~, joten Keken heittoa on ota omalle kohdalleni. Arvostin elokuvan pyrkimyksiä, mutta kyllä ne ammottavat puutteet on myös mainittava. Huomasin Fräntin kehuneen, luin hänen arvionsa, enkä voinut samaa positiivisuutta saavuttaa. Valitettavasti en enää googlaamalla tunnu löytävän Maskulan arvioita mistään – olisikohan tämän elokuvan teksti häneltä löydettävistä jossain – tai täytyy sitten vaivautua kirjastoon.

Pidän Maskulan kuvia kumartamattomasta linjasta, mutta en taas millään ymmärrä hänen hyviä pisteitään joillekin elokuville. Kun ei Nyt-liitteessä enää – valitettavati – ole sitä tähtipörssiä, niin en saa päähäni esimerkkejä tässä esittää. Ehkä sarja voi olla kiinnostava, mutta tässä elokuvassa painotukset eivät armahda: jotain pätkitään liian lyhyeksi hahmon kehityksen osalta, joku toinen valtaa puolet elokuvasta, vaikka pysyy alusta loppuun samanlaisena… Ei ymmärrä!

Parempihan tämä kuitenkin oli kuin Leijat Helsingin yllä, jossa Pekka Strangin hahmo oli mielenkiintoinen, mutta muuten filmi tärkkääntyi museaaliseksi.

Uutisena ei taida kellekään tulla, että Peter Lindholm on pyrkinyt tekemään uuden version suomikauhulegendakulttivampyyriklassikosta Valkoinen peura…

Tapani Maskula Turun Sanomissa elokuvasta Missä kuljimme kerran:

”Peter Lindholmin kunniaksi on laskettava, ettei Missä kuljimme kerran muistuta missään vaiheessa yhdentekevää tv-sarjan pilottia. Haparoivan käynnistymisen jälkeen tarinakin kiinteytyy ja kulkee sujuvasti melkein loppuun saakka. Visuaalisesti elokuvassa on useita sen tematiikkaa kiehtovasti täsmentäviä ja tukevia kohtauksia. Parhaimmillaan ohjaaja muokkaa materiaalista riipaisevan melodraaman moraalinsa ja vakaumustensa kahleissa rimpuilevista ihmisistä.

Kokonaisuuden runsaudensarvesta olisi vain käsikirjoitusvaiheessa pitänyt vielä rohkeammin karsia filmissä avoimiksi jääviä haaroja. Jotkut sivurooleista pysyvät kalvaina karikatyyreinä. Ne rasittavat kerrontaa pelkkänä painolastina siitä huolimatta, että kyseisten henkilöiden yhteiskunnallinen merkitys laveammassa muunnelmassa lienee uskottavammin perusteltu.”

Hienosti kirjoitettu, mutta ylen positiivisin painotuksin, vaikka viat ovat tässäkin arviossa selkeästi esillä. Lisäksi Maskula toteaa, ettei elokuva missään vaiheessa muistuta tv-sarjan pilottia. Väitän, että katsoja arvaa elokuvan muodosta sen olevan osa suurempaa kokonaisuutta – aivan samoin kuin saman huomasi vaikkapa Åke LIndmanin Lapin kullan kimalluksesta.

Olen Maskulan kanssa sikäli samaa mieltä, että yhteiskunnallisen vastakohdan esiin tuominen oli elokuvan parasta antia. Melodraaman ja (vanhan kotimaisen) vankkumattomana ystävänä, sitä tyyliä olisi saanut olla enemmänkin. Visuaalinen anti kuitenkin jäi arveluttamaan, vaikka ylöspano näyttävää olikin. Täytynee katsoa uudelleen.
Hannu, Mollberg ja Niskanen ovat ehkä parhaita esimerkkejä suomalaisista elokuvantekijöistä, jotka pystyivät yhdistämään realistisen yhteiskuntakuvauksen ja verevän draaman uskottaviin näyttelijäsuorituksiin. Luen parhaillaan Jorma Savikon kirjoittamaa Mollberg-henkilökuvaa Pitkä ajo, joka tarjoaa kiinnostavia pointteja Mollen taustasta ja maailmankuvasta elokuviin liittyen. Oletko lukenut sitä? Kirja on kirjoitettu jo 90-luvulla, mutta julkaistu nyt vasta.

Kiitos vinkistä, Rami! En ole kuullutkaan tästä Mollberg-teoksesta. En ole vieläkään lukenut Eira Mollbergin muistelmia isästään, kun siellä oli elokuviin liittyviä yksityiskohtavirheitä – ja mieluummin lukisin suomalaisesta mestarista elokuvien eikä perhe-elämän kautta…

Myös Paljakan sinänsä ansiokas haastatteluhetki vanhan Mollen kanssa tv-dokkarissa Kuvat kulkevat jäi puolitiehen. Harmin harmi, että Peter von Bagh ei ehtinyt (ilmeisesti? mistä sitä tietää?) tekemään Mollesta samanlaista moniosaista muotokuvaa kuin viime vuotinen Niskasesta! No, eihän Petterikään joka paikkaan kerkiä.

(Tiedoksi vain mahdolliselle Mollen tuotannon tulevalle tutkijalle, joka haluaa kattavasti hänen elokuvansa kartoittaa, että minulla on Paratiisin lasten kuvauksista enemmän tai vähemmän kiintoisaa videotaltiointia tuon prosessin ajalta.)

Mollesta ei ole vielä viimeistä sanaa sanottu. Eikä tämä ole pelkkää nostalgiaa: tänä vuonna ei tehty yhtäkään samalla tavalla muistiin jäävää suomifilmiä kuin Mollen tai Niskasen parhaat. Jonkinlaista poeettista oikeutta kuitenkin siinä, ettei se ollut sentään Vares, joka keräsi kovimman kävijämäärän, vaan Kaurismäen omalla tavallaan laadukas ja huoliteltu Le Havre (ei jokaisella elokuvalla voi eikä tarvitse ennätyksiään parantaa – tämä mitään urheilua ole).

Hannu Björkbacka kirjoitti:

”– Jonkinlaista poeettista oikeutta kuitenkin siinä, ettei se ollut sentään Vares, joka keräsi kovimman kävijämäärän, vaan Kaurismäen omalla tavallaan laadukas ja huoliteltu Le Havre (ei jokaisella elokuvalla voi eikä tarvitse ennätyksiään parantaa – tämä mitään urheilua ole).”
– Oikein tai väärin, väliäkö hällä, mutta ainakaan vielä Le Havre ei ole saanut Pahan suudelma -Varesta katsojamäärissä kiinni http://filmikamari.fi/page.php?id=12&news_id=855

Näitä luetaan juuri nyt