Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kjell Westö -filmatisointi Missä kuljimme kerran on koivusalolaista tönkkökuvaa suomenruotsalaisille

Blogit Kuvien takaa 18.11.2011 06:32
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Kävin katsomassa Missä kuljimme kerran -elokuvan ennakkoesityksessä, en lehdistönäytöksessä. Yli kaksituntisesta epookista oli kulunut hieman yli puolet, kun vieressäni istunut, jo tovin rauhattomalta vaikuttanut ventovieras taputti olkapäälleni ja kuiskasi kysymyksen: tiedätsä kuinka pitkään tää vielä kestää?

Ei ollut aavistustakaan. Ymmärsin kyllä yskän.

Missä kuljimme kerran on muodoton ja vailla punaista lankaa. Ei siitä voi päätellä, katsooko alkua, keskikohtaa vai loppua (jossa elokuva päättyikin kuin se kävelisi epähuomiossa lasioveen, kops).

En ymmärtänyt, mitä pitäisi seurata, usein en edes peräkkäisten kohtausten syy- ja seuraussuhteita – vaikka olen lukenut Kjell Westön Finlandia-palkitun romaanin. Ilmeisesti sana katsojilta toisille ei ole ollut kovin hyvä, sillä elokuvalla on neljännen esitysviikon alkaessa vasta noin 35 000 katsojaa, mikä on Westön romaanin saaman huomion muistaen kovin vähän. (Jostain syystä Yle uutisoi asian päinvastoin. Varmaankin syystä, jonka seuraavaksi kerron.)

Tällaista jälkeä syntyy, kun tehdään viisituntinen televisiosarja ja yritetään sitten väkisin saksia siitä elokuva, johon mahtuu materiaalista alle puolet. Edes Lars von Trierille usein työskennellyt tanskalainen leikkaajaguru Anders Refn ei saanut tarinasta tässä mitassa tolkullista.

Hesarin taannoisessa jutussa (maksullisessa arkistossa) käsikirjoittaja Jimmy Karlsson puhuu ennen kaikkea tv-sarjasta. Se on helppo ymmärtää. Hän kirjoitti sarjan, ei siitä väkisin typistettyä elokuvaa.

Huteraa elokuvaa en voi suositella kenellekään. Se on torso, jota ei millään voi pitää leffalipun hinnan arvoisena. Sarja voi olla hyvä. Ehkä. Yleisen sekavuuden lisäksi elokuvassa hämmentävää oli myös ulkoinen muotti, johon 1900-luvun alkuvuosikymmenien ihmiset ja kohtalot oli pakotettu.

Jopa kansalaissodassa punaisten vangiksi joutuneet valkoiset näyttävät hetkittäin kuin suoraan Stockmannin katalogista valkokankaalle astuneilta. Ei tahroja. Ehkäpä puvustajalla on ollut niin pieni budjetti, että kledjut on pitänyt palauttaa huippukunnossa jonnekin.

Elokuva kattaa useiden vuosikymmenien tapahtumia, sotaa ja rauhaa, salonkielämää ja kadun kurjuutta, mutta suomea siinä ei kuulla sanaakaan, ei vahingossakaan. (Suomenkielisen lehden etusivu kyllä vilahtaa, mikä alkaa tuntua jo tyylirikolta.) Ratkaisu on kulttuuripoliittinen, mutta ei se elokuvan miljöönkuvausta vakuuttavammaksi kehitä.

Tuntuu, että ollaan hermeettisesti suljetussa kuplassa.

Missä kuljimme kerran täyttää aukon: nyt suomenruotsalaisilla on oma koivusalolainen historiantulkintansa, jossa historia ei virtaa vaan tunkkainen ilma seisoo. Se ei ole ensimmäisen Täällä Pohjantähden alla -epookin tasoa, vaan sen mahdottoman kakkososan kaltainen: näkemyksetön esitelmöinti valtavan suuria asioita ja tunteita käsittelevän alkuperäisteoksen pintatasosta.

Ainoana kunnon kehut ansaitsee naispääosan Jessica Grabowsky, jolla on näyttelijänä emotionaalista voimaa sekä (elokuvatähden) glamouria, jota Lucien rooliin tarvitaan. Valitettavasti hänetkin unohdetaan kesken tarinan valtavan pitkältä tuntuvaksi ajaksi. Sääli.

Missä kuljimme kerran elokuvateattereissa. Televisiosarjaversio alkaa FST5:llä joulukuussa.