Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kjell Westö -elokuva Missä kuljimme kerran ja muistoja Australiasta

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 20.9.2011 07:01

Suomalainen elokuvajulistetaide on tylsää. Todella tylsää. Julisteet suunnitellaan tuottajien pyynnöstä yleensä mahdollisimman mitäänsanomattomiksi. Joukosta erottumista pelätään. Mitään omaa ei mielellään keksitä. Voi kunpa voitaisiin olla enemmän samannäköisiä.

Kjell Westön romaanin filmatisointi saa ensi-iltansa 30.10. Julisteet ovat jo tulleet painosta. Inspiraatiota on haettu tällä kertaa ulkomailta, aika kaukaa.

Fontti, värit, asetelma, tunnelma – silmät niin antaumuksella kiinni.. aika tutulta näyttää.

Peter Lindholm: Missä kuljimme kerran (2011)

Baz Luhrmann: Australia (2008)

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Onhan se pitkälti juuri näinkin, kuten kirjoitit, mutta toisaalta esim. Missä kuljimme kerran -leffan juliste tuntuisi (trailerinkin perusteella) vastaavan juuri sitä, mitä sisältö on: epookki rakkaustarina.

Tuulen viemää -fiilistäkin (http://cache2.artprintimages.com/p/LRG/9/935/2PNX000Z/art-print/gone-with-the-wind.jpg) on havaittavissa; tiedä sitten, onko sitä tavoiteltu (Australia-leffan tapauksessa on varmastikin).

Muuten: millä esim. 2000-luvun kotimaisella elokuvalla on Kinnusen mielestä paras juliste? (Vanhoista on varmasti vaikea löytää parasta, kun niistä on valtaosa niin hienoja.)

”Muuten: millä esim. 2000-luvun kotimaisella elokuvalla on Kinnusen mielestä paras juliste?”

Hyvä kysymys, täytyy miettiä. Yhtään en ole omaan julistekokoelmaani kelpuuttanut…

Muuten, kuulemma uusien kotimaisten elokuvien julisteiden tylsyyteen ovat syypäitä enemmän levitysyhtiöt kuin tuottajat.

Nopealla vilkaisulla ”turvallisin” vastaus näyttäisi olevan Kaurismäen Laitakaupungin valot; pelkistetty ja (siksikin) kuvaa elokuvan tunnelmaa erinomaisesti, varsin komeasti valaistu kuva, eikä juliste varmasti synnytä vääriä luuloja filmin sisällöstä.

Ulkomaalaisista julisteista sen verran, että Paul W.S. Andersonin Kolme muskettisoturia -elokuvan julistehan on erinomainen esimerkki siitä, miten ”photoshoppaus” on korvannut vanhat hienot piirrokset. Sen leffan julistehan on käytännössä juuri sellainen, joka olisi vielä ”vanhoina hyvinä aikoina” piirretty melkeinpä tuollaisenaan. (Löytyypi tuolta: http://impawards.com/2011/posters/three_musketeers.jpg)

Elokuvajulisteet ovat hyvä esimerkki julistetaiteen ja mainoksen ristiriidasta: kumpaa tavoitellaan, loistavaa taiteellista julistetta vai katsojia elokuvalle. Yleensä tätä ristiriitaa ei elokuvan tuottajan ja levittäjän välillä ole. Kummatkin haluavat elokuvalle mahdollisimman paljon katsojia.

Julisteen merkitys elokuvan markkinoinnissa vähenee koko ajan. Julisteet kilpailevat näkyvyydestä elokuvateattereissa erilaisten jumbo-gombojen kanssa elokuvayleisön huomiosta. Tärkeintä tänä päivänä on elokuvan koko key art, eli koko graafinen ilme eri välineissä. Juliste on vain yksi osa tätä graafista ilmettä.

Kuvaavaa kaiketi on, että The Hollywood Reporterilla ei ole julistepalkintoa vaan Key Art Award http://www.keyartaward.com/

Muuten olen sitä mieltä, että hienommat tämän vuoden kotimaisten elokuvien julisteet ovat olleet K:n veljesten elokuvilla: Mama Africa ja Le Havre. Myyvimmät julisteet pitää kai päätellä katsojamääristä.

Itse kaipaan kovasti piirrettyjä julisteita takaisin. Ei välttämättä mitään puolalaista artsyilya, vaan esim. Drew Struzania ja Richard Amselia. Varsinkin Struzanin ruiskumaalaukset olivat konservatiivisuudestaan huolimatta ihan pistämättömiä, vaikka tämäkin Arkajalat-juliste: http://lunkiandsika.files.wordpress.com/2011/09/the-goonies-poster-01-1985.png

Pahinta julisteissa ovat kyllä isot pärstät. Niitä tylsempää aihetta saa hakea.

Vaikka taitaakin mennä jo off-topiciksi, niin mainitsen, että tuon Hella W:n juliste on kyllä ehdotonta parhaimmistoa.

Omat suosikkini näistä mainituista taitavat olla Laitakaupungin valot, Sauna ja Paha perhe.

Väärät juuret oli ihan kiva yritys olla erilainen, mutta ei se kovin toimiva ole. Le Havre on aika hajuton ja väritön. Muukalainen on kohtuullisen lähellä, mutta pliisu.

Hella W-julkkaa on vaikea arvioida enää elokuvan näkemisen jälkeen, kun sen lupaukset tuntuvat tyhjiltä.

Mustan jään juliste on ihan toimiva vaikka onkin ”näyttelijöiden kasvot kuvassa” genreä.

Näitä luetaan juuri nyt