Kaurismäkien elokuvakeidas Alppilaan – näin Helsinki ja sen elokuvateatterien ekosysteemi muuttuu
Kaurismäen veljeksiin henkilöityneet Corona-baari ja Andorra-elokuvateatteri muuttavat Eerikinkadulta Bruce Oreckin The Train Factory -kulttuurikeskittymään Vallilaan. Uutinen on jännittävä. Sen ytimessä on enemmän kuin kulttuurikeskuksen kohtalo.
Kyse on sekä Helsingin kaupungin muutoksista että sitä heijastavista seismisistä liikkeistä elokuvateatterikentässä, jossa on aivan viime vuosina tapahtunut paljon.
Elokuvateatteriskenen heilahdus liittyy keskusta-alueen laajenemiseen ja ehkä vanhan ydinkeskustan näivettymiseenkin. Suunta on suur-Kallioon, Pasilaan ja Vallilaan asti. Ilta-Sanomien tietojen mukaan Andorra muuttaisi uusiin tiloihin kolmesalisena art house -teatterina. Ylen jutussa Mika Kaurismäki puhuu neljän salin mahdollisuudesta. (3-4 salia on operatiivisten kustannusten kannalta valtavasti järkevämpää kuin yksi. Tietysti silloin edellytetään myös ihmisvirtaa.)
Pasilan konepajana tunnetulle ja nyttemmin Vallilan makasiineiksi kutsutulle alueelle kasvava kulttuurikeskittymä sijaitsee virallisesti Vallilassa, mutta ihmisten liikkumisen kannalta kyse on enemmänkin Alppilan ja Pasilan kulmasta. Kun syksyllä Pasilaan aukeaa kauppakeskus Tripla ja sinne Cinamonin monisalielokuvateatteri, on tuossa kantakaupungin kehittyvässä nurkassa pian noin 700 metrin etäisyydellä toisistaan kohta peräti kymmenkunta elokuvateatterisalia. Muutos on aikamoinen, sillä Pitkänsillan takana ei ollut vuosikymmeniin yhtään elokuvasalia, ennen kuin yksisalinen korttelikino Riviera avattiin alle kolme vuotta sitten. Nyt on sen lisäksi jo kuuden salin Cinamon Kalasataman kauppakeskus Redissä sekä yksisalinen Sheryl Sörnäisten ja Kallion kulmassa.
Asuin itse tämän vuosikymmenen alkuun asti kirjaimellisesti kadun toisella puolen siitä, missä The Train Factory sijaitsee. Silloin kulma oli eräänlainen pussinpohja kantakaupungissa, julkisilla liikenneyhteyksillä hyvinkin yli puolen tunnin etäisyydellä Punavuoresta, jossa uudet asiat silloin tapahtuivat. Pasila ja etenkin Itä-Pasila oli suhteellisen karmeaa ei-kenenkään-maata, ruma virastolähiö. Myös Kallion kukoistusta vasta odoteltiin. Ajatus elokuvateatterista alueella oli muuttoa 2006 kaavaillessani vielä ihan hassu. Ajanviettokohteina siellä oli lähinnä baareja. Yhdestä kahvilasta sai lounassalaattiakin, kunnes kohta taas ei saanut.
Baarin voi tavallaan pistää pystyyn mihin vain kantakaupungissa – toki on kiehtovaa löytääkö vanhan Coronan kävijäkunta uuteen vai tavoitellaanko nyt alusta asti eri jengiä – mutta 3-4-salinen leffateatteri vaatii erittäin hyvät liikenneyhteydet eli sijainnin jonkinlaisessa solmukohdassa. Kolme salia, mikäli suunnitelma toteutuu, tarkoittaa useiden satojen penkkien kapasiteettia ja väistämättä siis kohtuullisen suuria katsojamääräodotuksia. Eerikinkadun Andorrassa oli vain yksi sali ja sekin ainoastaan tilauskäytössä. (Siellä oli ollut toinenkin elokuvasali, josta tehtiin tapahtumatila 2000-luvun alussa.)
Minusta uutinen on fantastinen: toisaalta siksi, että art house -teatteri The Train Factoryssa kuulostaa hienolta ja monisalinen taide-elokuvateatteri siellä kuulostaa vähintään upealta – ja toki siksi, että suur-Kallio on yhä enemmän kantakaupunkia ja elävämpi paikka, johon uskalletaan satsata.
Muutoksilla on myös varjopuolensa.
Elokuvateatterikentällä on tapahtunut paljon. Parissa kolmessa vuodessa koko kantakaupunkiin on tullut peräti seitsemän uutta tai uudelleenlanseerattua teatteria tai monisaliteatteria. (Kirjoitin aiheesta viimeksi marraskuussa Cinamoniin liittyen.) Edelläkävijä Rivieralla ja Siltasaaren kulttihenkisellä WHS Teatteri Unionilla menee suhteellisen hyvin – tosin niiden salit ovat varsin pieniä.
Isojakoon kuuluu kuitenkin pettymyksiä. Kun Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVI (ent. Elokuva-arkisto) siirsi tammikuussa näytöksensä Orionista keskustakirjasto Oodin Regina-saliin, kaikki vaikutti menevän lopulta aika hyvin: Orion sai uuden toimijan Elke ry:n ja Regina vaikutti teknisesti onnistuneelta. KAVIlta hehkutettiin Reginan sijaintia niin vetovoimaiseksi, että katsojamäärä tulee varmasti nousemaan. Itsekin aloin melkein uskoa, että ehkä Regina todella vetää uutta porukkaa korvaamaan perinteistä Orion-väkeä, jolle siirtymä rakkaasta art deco -ympäristöstä multiplex-henkiseen laatikkosaliin on liikaa.
Kuinkas kävi? Oodiin liittyvän kohtuullisen alkuinnostuksen jälkeen Reginan kävijämäärä on selkeästi laskenut. Lähteeni mukaan katsojia on jo kiistatta vähemmän kuin Orionissa ja vetävimpien näytösten katsojaluvut jäävät rajusti jälkeen Orionin vastaavista, suosituimmista näytöksistä.
Kun kysyin, KAVIn Kirsi Raitaranta muotoili, että katsojalukujen osalta ”samoissa mennään” kuin Orionissa. Syyksi siihen, ettei katsojia ole enempää, hän arvioi kevään aurinkoiset säät. Pyysin Orionin ja Reginan katsojamäärätilastoja, joista voisin vertailla numeroita. Pyyntööni ei KAVIlta palattu.
Se on siis nyt selvää, että KAVI-Orionin vakiokatsojista monet eivät siirtyneet Reginaan, eikä tuoreen kävijäkunnan vakiintumista ole Oodi-hurmoksesta huolimatta toteutunut.
Myös Elke-Orionissa yleisön vähälukuisuus on ongelma. Elken pyörittämässä Orionissa on hieno ohjelmisto eikä sitä voi syyttää yrityksen puutteesta oheistoiminnassakaan: on tekijävieraiden käyntejä, kiehtovia ajankohtaisia double billejä ja vaikka mitä. Parhaiten ovat vetäneet tapahtumalliset erikoisnäytökset. Ongelmia tosin on ollut ns. tavallisemmassa uutuusohjelmistossa – ne leffat kai luontevimmin katsotaan Finnkinolla – sekä idealistisimmassa toiminnassa, kuten suomalaisten elokuvantekijöiden retrospektiiveissä. Elken toimintaa Orionissa on kuitenkin laskettu sen varaan, että yhdistykselle myönnettäisiin jatkuvaa tuntuvaa julkista tukea. Sitä odotellessa.
Näytöksissä käyvä voi silmämääräisesti itse arvioida, että hyvin ei mene ainakaan Lasipalatsin Bio Rexillä, jota Korjaamo Kino pyörittää Amos Andersonin taidemuseon hallinnoimissa tiloissa. Jos 550-paikkaisen salin näytännössä on parhaaseen katseluaikaan viikonloppuna viisi katsojaa, epäsuhta ei ole ainoastaan esteettinen.
Elokuvateatterit ovat monimutkainen ekosysteemi itsessään: on isoja valtavirtatoimijoita, pieniä profiloituneita paikkoja sekä ihmisten kokemusten ja mielikuvien kirjo – plus tietenkin itse elokuvat.
Ihmisten liikkeet kaupungissa eivät ole muuttumattomia ikiaikaisia virtoja. ”Kaupungin paras osoite” eli sijainti paljon huomiota saaneessa kirjasto Oodissa lähellä Rautatieasemaa ei välttämättä ole paras mahdollinen osoite elokuvateatterisalille. Tuo Sanomatalon ja muiden lasipömpelien rajaama korttelialuehan on ihmisten oleskelupaikkana henkisesti muumiona syntynyt, olkoonkin se kaavoitusmielessä urbaanin maantieteen ”keskellä”, arkkitehtuuriltaan kliinisessä mielessä miellyttävä ja vaikka Oodi sinänsä on sangen kaunis ja kiva moderni kirjasto.
Regina taas on ainoastaan yksi huone Oodin sisällä, ei elokuvateatteri, jossa olisi tunnelma. Kävijät ovat kertoneet Reginasta viime aikoina ikäviä tarinoita: näytös peruttiin, kun jokin hälytin soi eikä kukaan osannut sammuttaa sitä, toisen filmiprojektorin kuva on vino, vessassakäyntien jälkeen saliin pyrkivät saavat osakseen ikävää käytöstä Oodin henkilökunnalta.
Johtopäätös: ehkei keskusta enää olekaan vetovoimaisin kaupunginosa yhden salin paikoille. Ei sinne perusteta parhaita kahviloita tai kulttuurihenkisiä baarejakaan. Kulttuurielämä Helsingissä ei ainoastaan laajene maantieteellisesti ytimestä, vaan ehkä nimenomaan tyystin siirtyy toisaalle. Keskuksen ehkä tunnistaa juuri siitä, että siellä on elinvoimainen elokuvateatteri.
Miten kulttuuritoimijasta, tässä tapauksessa elokuvateatterista tulee elinvoimainen? Tarvitaan voimakas, oma ja persoonallinen profiili, jonka Orion pyörittäjä- ja ohjelmistomuutoksen myötä joutuu luomaan kävijöiden silmissä uudelleen – toivottavasti sillä riittää siihen aikaa, sillä kiinnostava ja värikäs linja näyttäisi jo muotoutuvan – ja jota steriili Regina-sali ei voi saavuttaa samaan tapaan kuin KAVI-Orionilla oli.
Monisaliteattereilla on etulyöntiasemansa etenkin, jos niillä on oma tunnelmaltaan omanlaisensa baari tai vastaava hengailutila, tai ainakin kiinnostava sijainti lähellä muutakin svengaavaa kulttuuritoimintaa. Mieluiten molemmat. Orionilla on nyt oma baarinsa Minibar.
Sikäli uskoisin kummankin kehitteillä olevan art house -keskittymän eli kolmen salin The Train Factory-Andorran sekä Narinkkatorille kaavaillun, aikuisille tarkoitetun elokuvateatteriryppään mahdollisuuksiin. Jotta elokuvateatterilla on sielu, sillä tulee olla sisällöllinen linja ja sen pitää olla paikka, jossa ihminen viihtyy, ei vain sali.
Näillä kahdella on etu, jota kaikilla toimijoilla ei ole: kummankin takana on ihmisiä, joilla on uskottavuutta ja pitkä kokemus alasta. Narinkkatori-hankkessa vaikuttavat muun muassa Sandrew Metronome -ketjua aikanaan johtanut sekä Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtajana ollut Jukka Vilhunen ja elokuvateatteribisneksessä aloittanut liikemies Ari Tolppanen.
Maailman muutosta ja elokuvateatterien vetovoimaa kuvaa sekin, että siinä missä Eerikinkadun Andorran kakkossali viitisentoista vuotta sitten jyrättiin ja ykkössali siirtyi vain tilauskäyttöön kun multiplex-kulttuuri valtasi alaa, nyt uskotaan olevan kysyntää neljällekin salille.
Seuraavia siirtoja odotellessa.