Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kauhun tuolla puolen: Suspirian uusi versio on psykoanalyysia Euroopalle

Blogit Kuvien takaa 2.9.2018 18:59
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Luca Guadagninon uusi ohjaus Suspiria sai lauantaina maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla. Vastaanotto on ollut ihastuttavan ristiriitainen. Ensimmäinen asia, jonka haluan elokuvasta sanoa, kuulostaa myös varmasti ristiriitaiselta.

Tämä ei ole millään perinteisellä tavalla uusintaversio eli remake Dario Argenton Suspiriasta (1977). Vaikka nimellisesti olisikin, yhtäläisyydet ovat vähäisiä.

Kyllä, uusikin elokuva sijoittuu 1970-luvun Saksaan, tanssikouluun jonne saapuu amerikkalaisoppilas Susanna Bannion. Koulu osoittautuu noitien tyyssijaksi. Estetiikkaa tai edes tarinan osia ei toisinneta – no, lukuunottamatta kameranliikkeiden ja zoomin ylilyöntejä, 1900-luvun alun isottelevasta arkkitehtuurista esiinnostettua sadunomaisuutta sekä kampauksia.

Guadagninon elokuvan erilaisuus on tietysti enemmän kuin fiksua, koska Argenton euforista houretta ei voisi jäljitellä. Uutuus kestää 152 minuuttia eli se on yli puolet pidempi kuin edeltäjänsä.

Uuden elokuvan nimeäminen Suspiriaksi on silti aivan mielekästä. Koska miksi ei? Filmihullu Guadagnino on räjäyttänyt yhden suosikkielokuvistaan ja rakentanut sen uusiksi lacanilaisen teorian kautta. Prosessissa ohjaajalla on ollut täydellinen taiteellinen vapaus. Siitä voi olla varma, koska tämä lienee epäkaupallisin tänä vuonna Suomessa valkokangaslevitykseen (ensi-ilta 23.11.) tuleva ulkomainen elokuva.

Epäkaupallinen sikäli, että ei tätä ei ole tehty myytäväksi kenellekään. Miten hemmetissä tämä on ylipäänsä rahoitettu? (Ilmeisesti pääasiassa Amazon Studiosin arkusta.) Elokuva ei ole ”suunnattu” hardcore-kauhufaneille, eikä toisaalta oikein varttuneemmalle arthouse-yleisöllekään. Kuuteen näytökseen ja epilogiin jaettu teos alkaa paljastaa näkyviä kauhugenren merkkejä vasta kolmannessa näytöksessä. Siihen asti se on superharmaa kertomus 1970-luvun lopun Berliinistä, jossa terrorismi on arkipäiväinen uhka ja holokaustin muisto väreilee kaikkialla. Guadagnino on itse kertonut lähteneensä suodattamaan Argentoa läpi Rainer Werner Fassbinderin maailman – ensikuulemalta aivan järjetön yhdistelmä sinänsä. Mutta mitä jos se toimii?

Kun sen aika on, Guadagnino lyö yliluonnollisen ja sanoinkuvaamattoman pöytään sellaisella voimalla, että kato kävi Venetsian festarien lehdistönäytöksessä. Näkymättömien ja myöhemmin konkreettisten pahojen voimien aiheuttama väkivalta on pökerryttävää.

152 minuuttiin mahtuu paljon – ja hyvin vähän sellaista, mitä voisi odottaa ohjaajan edellisten elokuvien (viimeisimpinä A Bigger Splash ja Call Me By Your Name) perusteella, jos ei lasketa esteettistä taituruutta ja soundtrackin poikkeuksellista pulssia (tällä kertaa raidalla on enemmän Thom Yorken kraut-tunnelmointia kuin laulettuja biisejä).

Turpiin saa se katsoja, joka Call Me By Your Namen jälkeen odottaa jotain yhtä lohdullista.

Ehkä tämä ei ole Suspiria, vaan toinen 1970-luvun klassikko, Ilmestyskirja nyt. Dakota Johnsonin esittämä Bannion on tyhjä astia, jolle on dissosiatiivisessa lopussa varattu odottamaton, valtava siirtymä. Ainakin uusi Suspiria on ehta maailmanselityselokuva, jossa pohditaan ihmisen paikkaa.

Mistä on kyse?

Ainakin taistelusta sodanjälkeisen Euroopan mielenmaisemasta. Pompöösiä, totta helvetissä. Vielä pompöösimmäksi menee, kun lisätään, että tasoina ovat taiteen ja psykologian olemukset. Suspiria on elokuva maailmasta, joka ei pääse yli Kolmannesta valtakunnasta eikä siitä, mitä miehet naisille tekevät.

Kauneuden tavoittelu on sodanjälkeisessä Euroopassa kielletty, Bannionille sanotaan – se on viittaus Goebbelsiin, joka totesi ettei taide saa olla ideologista vaan ainostaan kaunista. Lopussa Bannion julistaa, että kyse voi olla vain kauneudesta.

Tarinan varsinainen päähenkilö ei ole Bannion, vaan iäkäs psykoanalyytikko(mies) Klemperer, joka epäilee rikoksia tanssiakatemiassa ja kaipaa vaimoaan, joka katosi vuonna 1943.

Onko syyllisyys sallittua, Klemperer joutuu pohtimaan. Häntä harhautetaan magialla. Vai onko hän harhauttaja, joka ammatikseen valehtelee naisille? Suspiria on kehoja hivelevistä tanssikohtauksistaan huolimatta määrätietoisen vapaa kaikesta lihallisesta seksuaalisuudesta. Kuten perinteisten kauhuainesten painaminen pinnan alle, myös tämä seikka korostaa etäisyyttä.

Guadagnino käsittelee ihmistä toimijana, joka tottelee itseään isompia voimia: tanssija koreografia, terroristi ideologia, kätyri noitaa, psykologi.. niin, mitä? Kaikkien yläpuolella on ”äiti”, kuten Argentollakin, joka kehitti mytologiaa ”pimeyden, kyynelten ja kuiskausten äideistä”, eräänlaisista arkkinoidista.

Pääsisin varmasti lähemmäs ohjaajan kantavia ajatuksia, jos olisin perehtynyt Jacques Lacanin peilivaiheteoriaan enemmän kuin pinnallisesti, mutta niin tai näin, homma toimii vaikka paletti on outo. Tämä on varmaankin kummallisimpia yksittäisen elokuvan sisältöä pohtivia blogitekstejäni Kuvien takaa -blogin kymmenvuotiselta historiasta, enkä ole ehtinyt siihen, että Tilda Swinton näyttelee elokuvassa sekä kahta eri tanssinopettajaa että – mitä ilmeisimmin – vanhaherra Klempereriä.

Näiden osien lisäksi maskeerattu Swinton ilmeisesti näyttelee elokuvassa pari muutakin roolia, pohdin eilen kollegoitteni kanssa. Tunnistamattomuus liittyy myös Chloe Grace Moretziin ja Mia Gothiin, joilla ei tanssioppilaiden rooleissaan ole maskia tai meikkiä, ja juuri siksi he näyttäytyivät kuin anonyymeina.

Mitä muuta 152 minuuttiin mahtuu? Palaan omaan välittömään kokemukseeni: ehdin muun muassa ajatella, että Guadagnino ei tavoittele argentolaisia kineettisiä bravuureita.

Kuudes näytös osoitti, että olin väärässä.

Jestas, ehdin elokuvan neljän ensimmäisen näytöksen aikana myös ajatella, ettei Guadagnino ole kiinnostunut esoteriasta ja alkemiasta, kuten Argento useissa elokuvissaan, etenkin Suspiriassa ja alleviivatummin Infernossa.

Olin aivan väärässä. Loppupuolella nähdään rituaalien rituaali, joka sitoo esoteeristä perinnettä nähtyyn kolkkoon kylmän sodan Berliiniin. Se on groteskimpi kuin mikään Argenton elokuvien yksittäinen kohtaus.

Uusintaversion tekeminen on riskaabelia, etenkin kun alkuperäinen on niin voimakkaita tunteita herättävä ja faneja sitouttanut teos kuin 41 vuoden takainen Suspiria, joka sai viime vuonna ensimmäisen suomalaisen valkokangaskierroksensa. Ymmärrän tietysti, että saman nimen käyttäminen uudessa teoksessa tuntuu joistain ihailijoista siltä, kuin heiltä otettaisiin jotain rakasta pois. Toisaalta (nimenomaan kauhun ja rikoselokuvan saralla) monet erinomaiset teokset ovat uusintaversioita, muutaman mainitakseni The Thing (1982), Scarface – arpinaama (1983), Kärpänen (1986) ja The Departed (2006). Argenton ja Guadagninon elokuvien vertailu arvottavasti tuntuisi mielettömältä, vähän kuin kinastelisi siitä, onko Goblin parempi bändi kuin Radiohead.

Suspiria (1977) Kuva: Cinema Mondo

Onko Guadagninon Suspiria hyvä elokuva?

Ujo puoleni haluaa sanoa, etten ole varma. Bullshit, katsoin sitä kuin hypnotisoituna. Tietysti olisin toivonut, että Guadagnino haluaisi myös pelotella, rakentaa hysteeristä tunnelmaa. Se ei häntä kuitenkaan kiinnosta sillä tavalla kuin kuvien näyttäminen ja assosiaatioiden kehittely aina seuraavalle tasolle.

Jotkut ovat verranneet Suspiriaa Darren Aronofskyn mother!:iin, joka myös sai ensi-iltansa Venetsiassa. Älyllisesti Suspiria on ongelmallisenkin ylikierroksilla ja samalla Aronofskyn metaforahattaraan verrattuna ylivertainen – se ei ole kerralla käsitelty.

Jos haluat lukea lisää, aloita Emily Yoshidan arvostelusta.