Kauhun tuolla puolen: Suspirian uusi versio on psykoanalyysia Euroopalle

Luca Guadagninon uusi ohjaus Suspiria sai lauantaina maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla. Vastaanotto on ollut ihastuttavan ristiriitainen. Ensimmäinen asia, jonka haluan elokuvasta sanoa, kuulostaa myös varmasti ristiriitaiselta.

Tämä ei ole millään perinteisellä tavalla uusintaversio eli remake Dario Argenton Suspiriasta (1977). Vaikka nimellisesti olisikin, yhtäläisyydet ovat vähäisiä.

Kyllä, uusikin elokuva sijoittuu 1970-luvun Saksaan, tanssikouluun jonne saapuu amerikkalaisoppilas Susanna Bannion. Koulu osoittautuu noitien tyyssijaksi. Estetiikkaa tai edes tarinan osia ei toisinneta – no, lukuunottamatta kameranliikkeiden ja zoomin ylilyöntejä, 1900-luvun alun isottelevasta arkkitehtuurista esiinnostettua sadunomaisuutta sekä kampauksia.

Guadagninon elokuvan erilaisuus on tietysti enemmän kuin fiksua, koska Argenton euforista houretta ei voisi jäljitellä. Uutuus kestää 152 minuuttia eli se on yli puolet pidempi kuin edeltäjänsä.

https://www.youtube.com/watch?v=3uGIEY7tdg8

Uuden elokuvan nimeäminen Suspiriaksi on silti aivan mielekästä. Koska miksi ei? Filmihullu Guadagnino on räjäyttänyt yhden suosikkielokuvistaan ja rakentanut sen uusiksi lacanilaisen teorian kautta. Prosessissa ohjaajalla on ollut täydellinen taiteellinen vapaus. Siitä voi olla varma, koska tämä lienee epäkaupallisin tänä vuonna Suomessa valkokangaslevitykseen (ensi-ilta 23.11.) tuleva ulkomainen elokuva.