Käsky-elokuva tuntuu keinotekoiselta
Eilen sai ensi-iltansa Käsky, Aku Louhimiehen uusi elokuva. Siihen ovat kohdistuneet kovat odotukset niin tekijän kuin aiheenkin vuoksi.
Käskyn päälehdissä saamia arvosteluja on mielenkiintoista lukea. Ilta-Sanomat, Iltalehti, City, Ilkka ja Turun Sanomat antavat neljä tähteä. Ainoana keskeisenä mediana Suomen Kuvalehti antaa kolme. Helsingin Sanomilta eli Nyt-liitteeltä ja Uutispäivä Demarilta heruu vain kaksi tähteä. Kauppalehti ei anna tähtiä mutta tyrmää elokuvan.
Kallistun kovempaa kritiikkiä antavien suuntaan. Käsky alkaa iskevästi ja kohtuullisen pitkään tuntuu, että se on erinomainen elokuva, ehkä vuoden paras kotimainen. Mutta se venyy pahasti ylipitkäksi, ja Louhimies tekee liian monta virhearviointia. Kaikki merkittävä sanottava tulee esiin jo varhain. Keinotekoisuuden, teeskentelyn tuntu nousee hallitsevaksi.
Mieleeni ponnahti sketsisarja Tabu. Elokuva on hetkittäin kuin parodiaa itsestään, se luulee olevansa paljon suurempi kuin on. Ja irrallinen epilogi on kuin ahneen amerikkalaistuottajan lisäämä yleisön mielialan väkinäinen nostatus.
Monenlaisella seksillä sekä mitä ilmeisimmillä vakavuuden ja tematiikan laajan historiallisen kontekstin osoittimilla (Beethovenin soittaminen! Goethe-sitaatit!) ryyditetty meininki näyttäytyi minulle viimeisellä kolmanneksella niin hassuna, että on vaikea ymmärtää, miten kukaan voi vilpittömästi pitää Käskyä toimivana elokuvana.
Tai nostaa töksähtävät Beethovenin ja Goethen hyväksikäytöt arviossaan esiin positiivisesti, kuten parikin kriitikkoa tekee. Leena Landerin romaani, johon Käsky perustuu, pelaa ihan erilaisella pakalla.
Pitäisi olla jokin raati, joka päättää, milloin esimerkiksi Beethovenia saadaan käyttää elokuvissa.
Mutta yleisö päättää, onko elokuvalla todella kosketuspintaa. Louhimiehen aiemmat elokuvat ovat olleet menestyksiä. Debyyttiä Levottomat (2000) pidetään keskeisenä tekijänä vaiheessa, jossa suomalainen elokuva löysi uudelleen suuren yleisön. Käsky ei ehkä täysin kosketa Louhimiehen keskeisintä katsojakuntaa, sillä se on hänen ensimmäinen elokuvansa, joka ei sijoitu nykyaikaan ja kaupunkiin.
Toivon Käskylle menestystä. Vaikken siitä pidä, se on monin tavoin rohkea, toisaalta siksi ettei se ole kaupalliseksi hiottu, ja toisaalta siksi, että Louhimies uskaltaa jättää kysymykset vuoden 1918 syyllisistä ja syyttömistä, oikeastaan koko yhteiskunnallisesta tapahtumaketjusta taka-alalle ja keskittyy ihmisiin suuren maiseman edessä.
Sotaelokuvaa odottavalle Käsky on varmasti pettymys, kun siinä ei räiskitä sankarillisesti rintamalla, ei kummallakaan puolella.