Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kasarinostalgian ykkösnimi John Hughes on kuollut

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 7.8.2009 10:06

Breakfast Clubin, She’s Having a Babyn ja Ferris Buellerin seikkailujen tekijä, mies joka nosti Matthew Broderickin ja Molly Ringwaldin tähdiksi, on poissa. John Hughes kuoli toissapäivänä 59-vuotiaana.

Tuottajana, käsikirjoittajana ja ohjaajana menestynyt Hughes on nuoruuden leffanostalgian ykkösnimi useimmille vuosien 1967 ja 1973 välillä syntyneille tuttavilleni, jotka olivat otollisessa iässä Hughesin huippuvuosina 1980-luvulla.

Muutamaa vuotta nuorempana voin itse myöntää, että Breakfast Clubin tv-esitys oli aikanaan kova juttu ja Ferris Bueller vaihtaa vapaalle tuntui kuudesluokkalaisesta tajunnanräjäyttävältä.

Mutta kun yritin katsoa Buelleria uudelleen jokunen vuosi sitten, ei loitsusta ollut enää jälkeäkään. Faijalla hommat hanskassa jäi kesken noin vartin kohdalla.

Eikä muidenkaan Hughes-elokuvien pariin jaksaisi nyt palata muuten kuin tutkimusmielessä. Ne kieltämättä tavoittivat hienosti 1980-luvun pastellihenkeä, mutta jos Judd Apatow on nykytekijöistä Hughesin lähin hengenheimolainen, niin täytyy sanoa, että ainakin yhdellä saralla maailma ja elokuva-ala ovat kehittyneet roimasti. (Vaikka kukaan tuskin kutsuisi Apatowia muistokirjoituksessa ”teiniangstin bardiksi.”)

Okei, myönnetään, että Vauhdilla Chicagoon toimii yhä mainiosti, mutta siitäkin saa kiittää ennen kaikkea Steve Martinia ja John Candya.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

-82 syntyneneelle nämä elokuva iskevät. Jostain syystä tuo 80-luvun jenkkikoulumeninki vain on itselleni heikko kohta.

Paras on silti Fast Times at Ridgemont High.

Mihin jäi Pretty in Pink? Ehkä 80-luvun Hollywood-elokuvan kovin soundtrack.

miev kirjoitti: ”-82 syntyneneelle nämä elokuva iskevät. ”

Jotenkin huvittaa tämä ns. ”80’s babies” -porukan nostalgisointi. Tuntuu suurimmaksi osaksi olevan kyseisten parikymppisten ihmisten toiveajattelua, koska 1980-luvun tyyli, musiikki, muoti ja muu on taas trendikästä.

Sinäkin olit siis Pretty In Pinkin ilmestyessä neljävuotias, Fast Times At Ridgemont High:n tuli teattereihin syntymävuotenasi… Ei kyllä millään hyvällä tahdollakaan voi sanoa, että olisit elänyt tuon aikakauden ilmentymiä jos vaikka verrataan henkilöön, joka oli oikeasti teini-iässä vaikkapa tuon elokuvan ilmestyessä.

”Kasarilapset”: Ikään kuin samoja elokuvia ei olisi voinut katsoa ja fanittaa 90-luvulla VHS-kaseteilta? Kuka puhui mitään nostalgiasta? Voihan ihmisellä olla ”heikkous” 50-luvun musikaaleihin, vaikkei olisi silloin syntynytkään.