Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Karmiva, kiehtova, perverssi Iho jossa elän ja Pedro Almodovarin parhaat

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 10.10.2011 07:58

Iho jossa elän on täyttä Almodovaria, mutta myös hyvin epätavallinen Almodovar: lajityypiltään sen voisi luokitella groteskiksi trilleriksi. Mutta Pedron elokuvat luistavat aina lokeroistaan.

Aluksi mieleen tulee Hitchcock, ei ainoastaan Bernard Herrmanin sävellyksiä muistuttavan musiikin vuoksi.

Tarina plastiikkakirurgi Robert Ledgardista, hänen vangistaan, kodinhoitajastaan ja tyttärestään on täysin epäuskottava, jos sitä sellaisesta kulmasta alkaa tarkastella. Katsoessa se kuitenkin tuntuu täydeltä ”todelta”, vaikka miljöö on ylityylitelty ja tapahtumat houreisia. Pedron maailmassa kaikki vaan on toisin.

Antonio Banderas tekee pääosassa parhaan roolinsa aikoihin. Huh, miten hieno perverssi tiedemies hän on Ledgardina. Hollywood on käyttänyt Banderasin lahjoja luokattoman huonosti.

Enkä voi olla makustelematta, mitä pahaa-aavistamattomien pehmo-Almodovar-fanien mielessä liikkuu, kun he katsovat tätä  elokuvaa.

Kahden katsomiskerran jälkeen tuntuu, että Iho jossa elän on Almodovarin pitkän uran parhaita ja ehkä ehyin elokuva. En tiedä, kysykää uudelleen parin vuoden kuluttua, kun on enemmän perspektiiviä. Ehkä täytyy myös katsoa Kaikki äidistäni ja Matador uudelleen.

Sen sijaan kysyn lukijoiltani, mikä on Almodovarin paras elokuva (ja miksi)?

Iho jossa elän ensi-illassa 14.10.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kuulostaa lupaavalta. Oma suosikkini tähän saakka näkemistäni Almodovareista on (yhä uudelleen katsomani) Kaikki äidistäni, se itse asiassa kuuluu ehdottomasti kaikkien aikojen kauneimpien elokuvien listaani. Luulisin syyksi sitä, miten ns. varhaiskauden almodovarien ”värikäs” henkilögalleria ja yleinen koohotus yhdistyvät johonkin syvällisesti inhimilliseen ja kauniiseen. Minun mielestäni esim. Puhu hänelle kallistuu liikaa tähän ”kaunista ja ah niin syväluotaavaa” -suuntaan, ja itseasiassa ärsyttää mua sanomattoman paljon. (Volver raivostuttaa muuten vaan, kummitusmutsista huolimatta.) Hyvä siis, jos uudessa ei pehmoilla liikaa.

Myös Naisia hermoromahduksen partaalla on mun suursuosikki, kasari-Pedron tapa nähdä ja näyttää naiset/ihmiset puhuttelee edelleen (ja samaa on Äidissäkin).

En ole aikoihin Almodovaria katsonut, mutta muistikuvieni perusteella juurikin tuo Puhu hänelle on paras ja yhdistää Almodovarin varhaistöiden epäsovinnaisuuden ja moraalisen häiritsevyyden myöhäistöiden hallitumpaan ilmaisuun. Kauniisti kuvatun draaman pinnan alla on melkoisen häiritsevä tarina. Juuri siitä ristiriidasta syntyy ko. elokuvan erityislaatuinen kauneus. Ja tässä elokuvassa se on mielestäni parhaassa sopusoinnussa, sillä äärimmäisten ihmiskohtaloiden ja ylitse pursuilevan pintakoreuden ja melodraaman yhdistely on ollut Almodovarin elokuvien yleinen linja alusta saakka muuntuen alun räiskeestä hillitympään, mutta pinnan alla kytevään suuntaan. Tosin Puhu hänelle jälkeiset elokuvat on tuntuneet melko tyhjiöpakatuilta, hengettömiltä. Tämä uusi kyllä taas kiinnostaa.

Komppaan edellistä – eli Puhu hänelle, ja täsmälleen samoista syistä. Minusta ei tuntunut, että se yrittäisi mitenkään itsetietoisesti tavoitella syviä ”totuuksia”. Se Almodovarille epätyypillinen melankolia, joka elokuvan läpi kulkee, tuntui olevan täysin synkassa päähenkilön kokeman menetyksen ja ikävän kanssa.

Jonkun tai jonkin parhaan asian määritteleminen on hankalaa tällaisissa tapauksissa, joissa ei ole selvää, millaista parasta haetaan. Esim. arvokkaissa illanistujaisissa pitäisi varmaankin sanoa Almodóvarin parhaaksi Puhu hänelle -elokuvaa, joka on hillitty ja hallittu kokonaisuus, ja kuten Joona K. kirjoitti, siinä on Almodóvarille epätyypillistä melankoliaa. Jos taas ollaan vaikkapa Takaperähikiän Esson vessassa, jonka seinäkirjoituksessa joku kyselee niin ikään Almodóvarin parasta, siihen voisi ihan vain nimensä puolesta vastata: Sido minut, ota minut. (En väitä, että joku valehtelisi sanoessaan pitävänsä jotakin Almodóvarin elokuvaa parhaimpana. Kysymys vain on asetettu niin, että siihen voi vastata monella tavalla.)

Henkilökohtaisesti pidän näkemistäni (tämä uusin puuttuu listaltani vielä) Almodóvar-ohjauksista eniten Taru T:n tavoin Kaikki äidistäni -elokuvasta. Se kestää mielestäni paremmin aikaa kuin esim. Volver, jonka rasitteena on kummitusmysteeri. Kun se kerran paljastuu, uusintakatseluilla ko. elokuva antaa paljon vähemmän. Kaikki äidistäni tarjoaa katsojalle kerta toisensa jälkeen mahdollisuuden surra ja iloita almodóvarilaisesti kirjavan henkilöhahmojoukon kanssa. Kyseinen elokuva on kaikin puolin ohjaajaltaan tasapainoisimmasta päästä, vaikka sen hahmot toimivat ja näyttävät Almodóvarille tyypillisiltä häslääjiltä ja hermoilijoilta.

Jos paremmuutta mitataan sen kautta, mitkä Almodóvar-elokuvat löytyvät omasta hyllystä, vastaukseni on jälleen erilainen. Noloa myöntää, mutta juuri Almodóvarilta olen tähän mennessä hankkinut satoja nimekkeitä kattavaan kokoelmaani vain elokuvan Kika. Siinä minua viehättää erityisesti vuosien takaisen Almodóvarin äkkiväärä musta huumori. Pidän myös hyvin paljon Kikan törkeästi ylinäytellyistä ja kirkkanpunaisen huutomerkin tavoin kauas näkyvistä ja kuuluvista henkilöhahmoista. Kikassa Almodóvarin rintakarvat hupaisan pörhöllään kulkeva ilkikurinen röyhkeys saavuttaa yhden lakipisteensä. Täydellinenhän Kika ei elokuvana ole, mutta omassa kokoelmassani se on Almodóvarin paras. ;)

Minä sanoisin kyllä parhaaksi tai omaksi suosikikseni Puhu hänelle myös siellä Takaperähikiän Esson vessassa, jos K. Kinnunen tai zeta.engelbert sitä siellä sattuisi tivaamaan. Yleensä kai riittää että on rehellinen omalle maulleen, vaikka useita erilaisia suosikkeja saattaisi ollakin.

Uusin oli juonellisesti näpsäkkä. Meni Almodóvareista minusta kevyesti kärkikolmikkoon.

(Harmi vaan, että Kinopalatsin sali oli eilen klo 17:30 puolillaan teinejä jotka kihersivät joka kerta kun valkokankaalla vilahti paljasta pintaa ja höpisivät kavereilleen kun oma aivokapasiteetti ei riittänyt tarinan seuraamiseen. Olisiko joku espanjan ope maksanut niiden pääsyliput kun muuten en ihan hahmota teinilauman äkillistä kiinnostusta tätä nimenomaista leffaa kohtaan.)

Almadovarin viimeisin ei ole almadovaria.
Tunnehehkua toisensakaipuuta kärsimystajua
ja muuta vanhanaikaista ihmistä ei tuoreimmassa kailoteta.

Geeneistähän ihmissolukko elää ja koostuu.Aineenvaihduntayksikkö vai mikä
minäkin, kirjojen mukaan ja kohtelupolitiikan.
DNA -kaksoiskierre iljentelee kostean kiiltevänä
käärmepunoksena lopputekstien ja musiikin
saatellessa ihmisiä ulos leffa-näytöksestä,
taide-paljastuksesta, -ilmiannosta.

Toledossa isiensä soturilinnassa tarmoilee nykyosaaja-organisaattori Kaupungin Opetus
Parannus viraston kiho, sähkön ja valon suoja,
radonsäteilyltä varjeleva paksulattia-insinööri -vai mikä hän kussakin uutis- ja katukohtaamisessani onkaan. Käärme kumminkin ja varma myrkystään.
Valiogeeninen tenttiheeros, terve-itsetuntoinen
na/orssi. Että ällöttää häntä inhollakaan mielessä
nuuskia! Taideyleisöläisen osa: tökätä nenänsä
Jurkassa A.Kiven traumoihin ja lohtuviinaan,
Maximissa tähän toledolaiseen (=skandinaavinen
muslimihäätäjä Iberiasta ja yläluokkana siellä jo
tuhannen vuotta vallinnut Hidalgo).

Se on jännä tämä tyyppi, josta on helpompi pitää
etäisyyttä Almadovarin paljastettua mokoman karvan. Ensinnäkin tämä on tärvellyt
kaiken itseltään, ml.seksin (joka puistattavuudessaan vetänee salit täyteen -ja
intuitiohavahtumisen mahdollisuuden äärelle).
Se on komeata miten tällainen barbarapumppaus
vaiko -tyhjennys käy rakkauselämästä, terveysopissa,mitä todedolaisemme tunteekin.

Jänskästi koko stoori pohjaa väärinkäsitykseen
joka ei tälle suuremmoisuudelle ole mahdollista,
minkä takia herra uskookin minkä näkee. Ja saa
motiivia levolliseen aktiviteetiprojektiinsa.

Toinen jännä on,että ylimyksemme (mikä lie MBA)
uskoo työnjälkeensä niin vankasti,että odottaa uhriltaan ylistystä ja palvonta-kumartumista ”hyväntahtoisuutensa” edessä. Siinä se sitten onkin toivonriepale tällä kertaa Almadovarilla kun
uroomme kompastuu juuri tämänsortin hybrikseen. Mutta malta.Toivo riistetään (viimeisissä kuvissa),sillä mestaroijamme on
korjaamattomasti maailmaa jo muuttanut. Asian todistaa elokuvasalin tyhjät penkkirivit ja miksei se
käärmekin DNA-kaksoiskietouma-iljanne-värinänä ja -värikimalteena.

Skrivasin vähän pitkään ja opettavasti,mutta kun
rikollisen simpeliä väheksyntää olen leffasta havainnut,malliin ”en tykkää chateaubriandista,
tää juusto haisee” , niin koetin yrittää -huvikseni minäkin.
Jukka Sjösted

Kyllä musta Kaikki äidistäni oli ihan eri luokkaa kuin tämä. Ehkä odotin liikoja. Olihan tämä överiydessään mukavasti lähellä Almodovarin vanhempia leffoja. Mutta liian pitkä suhteessa aika simppeliin stooriin. Jotain rytmillistä häikkää myös siinä miten henkilöiden tarinoita leikattiin ristiin.
Kaikki äidistäni vain on niin suvereeni kaikin puolin ja näyttelijät aivan upeita.

Näitä luetaan juuri nyt