Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kansakunnan olohuone pyöri tyhjille saleille ja katosi

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 2.10.2009 09:04

Dokumentti Kansakunnan olohuone tuotiin elokuvateattereihin isosti. Oli tehty 8 kopiota, enemmän kuin yhdestäkään kotimaisesta dokumentista koskaan. Vau!

Elokuvaa näytettiin siis Helsingissä, Turussa, Tampereella, Espoossa ja Oulussa.

Ensimmäisenä viikonloppuna Kansakunnan olohuone sai viidessä suuressa kaupungissa yhteensä 115 katsojaa.

Nyt, vain neljä viikkoa myöhemmin, Kansakunnan olohuone ei enää mene yhdessäkään helsinkiläisteatterissa, eikä varmaan muuallakaan. Uskallan väittää, ettei yli kolmella kopiolla levitetty leffa ole ikinä lähtenyt Helsingistä näin nopeasti.

Vika ei ole siinä, että Jukka Kärkkäisen dokumentti olisi huono. Se on aika hyvä. Mutta sen paikka ei jestas sentään ole Tennispalatsi, vaan erilaiset festivaalit ja muut erikoistapahtumat. Ja ennen kaikkea televisio, jolle se on tehtykin – TV2:n Dokumenttiprojektille.

En tunne ketään, joka maksaisi kymmenen euroa siitä, että näkee Tennarin kaltaisessa popcorn-monisaliteatterissa normiohjelmistossa Kansakunnan olohuoneen tyyppisen lofi-dokkarin, jossa on kuvattu paikallaan pysyvällä kameralla olohuoneissaan istuvia, yksinään jutustelevia, riiteleviä tai neuvottelevia tavallisia ihmisiä. Ei tällainen löydä yleisöään Harry Potterien ja Dan Brown-filmatisointien lomasta. Eikä hyvien arthouse-elokuvienkaan keskeltä. Ei, vaikka Kansakunnan olohuone veti hyvin katsojia DocPoint-dokumenttifestivaaleilla.

Vaikka Kärkkäisen elokuva on aika hyvä, ei se tarjoa ihan sellaisia elämyksiä kuin hänen esikuviensa Roy Anderssonin ja Ulrich Seidlin parhaat työt. Sorry, mutta niistä ollaan vielä kaukana. Eikä sitä Seidliäkään ole kannattanut Suomessa levittää.

Kansakunnan olohuone on kuvattu rosoisesti ja sellaisilla kameroilla, joiden jälki ei ole suurennettuna kovin hyvää. Tiedän, että se näyttää paremmalta televisiossa, koska olen katsonut sitä sekä dvd:ltä että kankaalta. Ja kaikki tietävät, ettei tarvitse odottaa kuin muutama kuukausi, niin suomalainen dokumenttielokuva on nähtävissä televisiossa. Niin tämäkin.

Rakkautta & Anarkiaa-festivaalilla näin Dokumenttiprojekti Goes Cinema -kampanjan trailerin. Sen kertojan viimeinen repliikki kuuluu ”are you serious?”

Kai tarkoitus oli kysyä silmää iskien, että diggaatko niinku vakavista jutuista, kuulutko fiksuun dokkarijengiin. Mutta kysymys on monimerkityksellinen.

8 kopiota. Yhtä paljon kuin suurella amerikkalaisella arthouse-maahantuonnilla. Mitä oikein odotettiin? Aika harva on kai sitten ihan niin ”vakava” kuin Dokumenttiprojekti toivoo.

Yleensä on inhottavaa, kun (suomalaisia) elokuvia lyödään huonojen katsojalukujen takia. Korostan, että vikaa ei ole elokuvassa. Katsokaa se keväällä Dokumenttiprojektista. Dokumenttiprojektin syysohjelmistokin on hieno.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Hyvä, että joku pohtii Kansakunnan olohuoneen kohtaloa teattereissa. Keskustellaanpa kuitenkin hieman niistä realiteeteista, mitä KO:n huono menestys paljastaa.

Nimittäin, minun nähdäkseni KO:n menestyksen ja tämän blogikirjoituksen takana vaikuttaa kammottava indoktrinaatio: milloin ja miksi Tennispalatsin kaltaisista multiplexeistä tuli vain tietyn tyyppisten yleisöelokuvien areena? Ja miten nämä yleisöt syntyivät? Miksi minäkään en tunne ketään, joka maksaisi kympin kotimaisesta, digikuvatusta dokumentista (paitsi että taidan kyllä pari hörhöä tunteakin)?

En osaa vastata näihin kysymyksiin paitsi että yleisö ei ole syntynyt, vaan se on tekemällä luotu. ”Tennariyleisö” on totutettu spektaakkeliin, siihen, että isoon saliin voi mennä katsomaan vain jotain suurieleistä ja äänekästä. (Sama muuten pätee esittävän teatterinkin puolella.) Tämä on johtanut siihen, että mitään muuta ei sitten mennäkään katsomaan. Seurauksena elokuvia arvotetaan eri kasteihin.

Että Kansakunnan olohuone ”hinnoitellaan” eri tavalla kuin jokin Hollywoodin suurtuotanto, on yksinkertaisesti väärin, lähtökohtaisesti väärin ajateltu. Molemmat ovat elokuvateoksina samanarvoisia. KO:n kohdalla tämä vielä korostuu, sillä olen eri mieltä siitä, että KO olisi tehty televisiolle. Markkinataloudellisessa mielessä näin saattaa ollakin, mutta elokuvallisesti KO on tarkoitettu valkokankaalta koettavaksi. Minusta se on puutteistaan huolimatta tähän asti vuotta laadukkain kotimainen ensi-ilta (kilpailuhan ei ole kovaa) ja se on visuaalisesti kiinnostava, tasapainoinen ja sävykäs.

Jako ”teatterileffoihin” ja ”festarileffoihin” on toki tehty jo vuosikymmeniä sitten. Jos tarkoituksella unohdamme kaupalliset lainalaisuudet, on…no, määrättyjen elokuvien dumppaaminen pelkästään festareille on jestas sentään väärin. Ja elokuvaliput leffan budjettiin ja laatuun katsomatta ovat joka tapauksessa liian kalliita.

Kinnunen on ihan oikeassa. Ei ole häpeällistä menestyä elokuvafestivaaleilla. KO oli ehdottomasti festivaalimenestys. Kysymys kuuluukin, kuka hyötyi elokuvan teatterilevityksestä? Tuliko tuottajalle hyvä mieli, kun elokuva saa ”oikean” levityksen? Saiko Ylen dokumenttiprojekti nostetta elokuvan tv-esitykselle? Saiko laadukas kotimainen elokuva merkittävästi lisää näkyvyyttä – jonka se kyllä ansaitsisi? – Vai oliko levityksen syynä Jussi-palkinnon himo, joka mahdollistuu vain ”virallisella” (35 mm, tai d-cinemakopiolla)?

KO on helkkarin hieno leffa, mutta se ei parane yhtään vaikka se löytyykin viikon verran elokuvateattereiden normaaliohjelmistosta.

Mitä tulee 8 kopioon, kyseessä oli arvatenkin digikopiot, joten levityksen laajuu ei ole ihan verrattavissa filmikopiolevitykseen. Tosin yhtälailla kuin 8 filmikopiota esitetään 8 salissa, niin myös digikopioita. Toisin sanoen levittäjä on tässä mielessä ainakin onnistunut myymään leffan yhtä laajasti kuin 8 filmikopion leffan.

Mainittujen viiden kaupungin lisäksi Olohuonetta esitettiin dvd:ltä joillain muilla paikkakunnilla. Suosiossa ei poikkeamaa.

Ei ole ihime että elokuva on ihan paska koska sen on ohojannu sama ääliö joka pilasi Zeka-jengin elokuvan valehtelemalla,

En ymmärrä kirjoittajan pointtia? Teksti tuntuu viestivän, koska hyvä dokumentti ei vetänyt katsojia elokuvateattereihin, niin pidettäköön dokumentit vain televisiossa. Niinkö?

Minulla ei täällä muualla asuvana ole toivoakaan nähdä elokuvaa isolta kankaalta. Mutta juuri sitä toivoin, koska dvd-kappaleelta katsottuna se näytti aivan upealta, kerta kaikkisen mietityltä ja tarkalta.

Kirjoittajan vähättelyä en ymmärrä. Minusta Kansakunnan olohuone on merkittävä teos, hyvinkin kuluneen vuoden parhaimmistoa, ellei jopa paras suomalainen elokuva 2009. Sen rakenne ja toteutus on nerokas, suunnittelun tulos, ei onnenkantamoinen.

KIeltämättä katsoessa tuli mieleen Roy Andersson, mutta on tekijöiltä riemastuttava oivallus, että se se sopii näin myös ”elävien” ihmisten kuvaamiseen. Huikaiseva luomus, jonka toivoisi näkyvän oikeissa elokuvissa, eli teatterissa. Onko ongelma sitten se, että filmin budjetin olisi pitänyt olla isompi, että jälki olisi ”multiplex”-kelpoista, jopa filmille kuvattuna? En kuitenkaan usko, että filmin pintakoreus on ainoa merkitsevä asia, jos sisältö ja muoto ovat näin upeita.