Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kaikkien aikojen paras suomalainen elokuva: Komisario Palmun erehdys

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 12.11.2012 11:30

Yle Uutiset kysyi suomalaisilta kriitikoilta ja elokuvakirjoittajilta, mitkä ovat parhaat kotimaiset elokuvat. Ykköseksi nousi kirkkaasti ensimmäinen komisario Palmu.

Ylen lista on linkin takana.

Kun kansalaisilta kysytään, vastaus on ollut Tuntematon sotilas. Kriitikoiden äänestyksessä se oli vasta neljäs.

Tuntematon sotilas on tietenkin sodasta edelleen sekaisin olevalle nuorelle kansakunnalle tärkeä elokuva, todiste siitä, että ollaan kärsitty ja pärjätty. Se on osa suomalaista identiteettiä. Onko se elokuvana poikkeuksellisen hyvä, enpä sanoisi. Kolme tähteä. Tuntemattoman esittäminen televisiossa joka itsenäisyyspäivä on vähän epäilyttävän sortin nationalismia.

Palmun voitto tuntuu ilahduttavalta, onhan kyseessä pitkälti komedia.

Ei vakavuus ole itseisarvo. Itse jäin kaipaamaan kymmenen parhaan joukosta Pähkähullun Suomen rentoa energiaa. Se on toisaalta tallenne 1960-luvun maailmasta ja ajattelusta, toisaalta Suomi-kuvan analyysina yhä hämmästyttävän ajankohtainen.

Omaa top 5-listaani en äänestykseen jättänyt. Syy on yksinkertaisesti se, että viiden valitseminen olisi vaikeaa – koska niin harvat suomalaiset elokuvat herättävät suuria tuntoja. Hyviä riittää, todella hyviä ei niinkään. Aki Kaurismäen ja Matti Kassilan elokuvista mikään yksi ei nouse itselleni kirkkaasti ykköseksi.

Siksi omalle listalleni olisi varmaankin päätynyt Valkoisen peuran ja Kahdeksan surmanluodin lisäksi kriitikkojen top kympin musta lammas, Teuvo Tulion hurja Sensuela.

Se jos joku on elämys.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Ylen uutisen kommenteista on helppo tehdä valitettava huomio: Edelleen löytyy järkyttävä määrä ihmisiä joiden mielikuvissa elämänsä elokuvalle omistaneet ihmiset – eli kriitikot, tutkijat, alan ammattilaiset etc – eivät oikeasti pidä kehumistaan (vanhoista tai vakavista) elokuvista, valehtelevat omista mielipiteistään tai ovat ainakin tyhmiä eivätkä tiedä elokuvista mitään.

Jos et pidä Häjyjä tai Vareksia viiden tähden elokuvina, yrität vain vakuuttaa muut kriitikot omasta ammattitaidostasi. Jos pidät Citizen Kanesta tai yleensäkään mistään mustavalkoisesta tai eurooppalaisesta elokuvasta, valehtelet.

Mutta onhan se kiistaton fakta että Jartsu 22v tietää elokuvista enemmän kuin Kalle, Ebert ja Kael yhteensä. Ja NSync on parempi kuin Pavement.

Olin juuri tulossa kirjoittamaan samaa kuin opiskelija, vaikka tämähän ei ole mitään uutta, ihan sama ilmiö on nähtävissä kaikkien mahdollisten (elokuva)äänestysten kohdalla. Uuden elokuvanhan on yksinkertaisesti oltava parempaa kuin vanhan, eikö?

Onkohan tuota koko listaa nähtävissä jostain? Olisi mukava tietää, kuinka korkealle sijoittui vanha suosikkini Kulkurin valssi, vai sijoittuiko ollenkaan?

Kari Glödstaf: Koko lista ei ole ainakaan vielä missään nähtävissä. Kulkurin valssi ei saanut yhtään mainintaa.

Valitettavasti tuolla listalla ovat juuri kaikki Suomen n’syncit eikä yhtään pavementiä, että sinällään en ymmärrä lainkaan opiskelijaa. Ainakin sikäli mikäli, jos n’syncillä viitataan kaupalliseen menestykseen. Esim. Sensuela on Tulion elokuvista myydyin DVD, vaikka sen aikanaan saama suosio olikin olematon.

Itse asiassa hölmöintä tuossa listassa on, että suuren yleisön lista ei juurikaan eroa tuosta kriitikoiden saavutuksesta. Ainoastaan järjestys on vaihtunut.

Sight&Soundin listan mielenkiintoisin anti on mitä kukin kriitikko listasi, joten sinällään olisi kiva jos kaikkien antamat äänet julkistettaisiin.

En muista missä näin kommentin (oliko peräti tässä Kinnusen blogissa), että kriitikoilla on bias erilaisuuteen. He kun katsovat tajuttoman määrän elokuvia, joten erilaisuus saa helposti suhteettoman painoarvon. Olen itsekin tehnyt vastaavan havainnon ja se pätee myös musiikissa. Heavy userit ovat yleensä myös tietoisia teoksen ja tekijän taustoista, jolloin ”tämän se teki juuri ennen kuin kuoli syöpään” -tason jutut vaikuttavat arvioon, vaikka oikeasti niillä ei ole teoksen hyvyyden ja huonouden kanssa mitään tekemistä.

Alan Partridge: ”Smoking ‘doobies’, buying books second-hand and getting out of bed after midday is all well and good (it isn’t), but it’s far from productive. These people might be able to tell you which French films John Luc Picard was in, but I bet you any money they wouldn’t be able to reattach a stop cock if it came loose. Utterly useless people.

My measure of success – and it’s stood me in pretty good stead over the years – is how well someone would cope in the post-apocalyptic aftermath of a nuclear war. Trust me, when it comes to staving off radiation poisoning, repopulating the human race or restoring some semblance of sanitation, having an encyclopaedic knowledge of subtitled films is going to be pretty low on the agenda. I’d much rather stand shoulder to shoulder with someone whose videocollection featured one video of The Goonies and another of The Tuxedo with Jackie Chan but who was a Polish plumber.”

Enpä Mikko puhunutkaan mitään listasta, vaan _kommenteissa_ esiintyvästä ylimielisestä kriitikoiden ammattitaidon väheksymisestä ja integriteetin kieltämisestä, sekä väitteestä kaupallisesta menestyksestä
ainoana laadun indikaattorina.

Niin ja mun tarkoitus oli nimenomaan väheksyä käyttämääsi vertausta. Jonkin sortin kansansuosio, kun tuntuu olevan ainut keino päästä kriitikoiden mieliin. Toki kommenttiketjussa oli älyttömyyksiä, mutta en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että tämä on hyvä esimerkki asiantuntijuudesta, kun lista on muutamin poikkeuksin permutaatio kansan valitsemasta listasta. Toisekseen listalla on itse asiassa aika vähän mainitsemiasi vakavia ja vanhoja elokuvia.

Kun äänimäärät ovat kerta noin pieniä, niin olisi ollut toivottavaa nähdä pidempi lista, jonne olisi voinut ilmaantua joku aito yllätys.

Vähän oudolta tuntuu, että olisi listoja tekevien ihmisten ”vika”, ettei niissä ole yllätyksiä. Yllätyksien puute vaivaa ehkä enemmän suomalaista elokuvakulttuuria. Mutta juu, on kieltämättä myös sääli, että Naisenkuvia ei noussut framille.

(Tämä ei ensiks tullu ku lähetin mutta yritän uudelleen…)

Minulla on vähän sama tunne kun Kinnusella että viittä on vaikea löytää. Kolme ekaa on selvät.

1. 8 surmanluotia
Se on mun maailman kymmenen parhaan listassakin (hume09.blogit.fi: ”blogistin 10 parasta elokuvaa”). Vaikuttava ja sitä katsoo aina vaan uudelleen. Kamera tuntuu todistavan sattumanvaraisia reaktioita vaikuttavasti ja Niskanen on älynnyt että ihmisen ohjaaminen on jossain vaiheessa jätettävä kesken ja annettava ”huonon” näyttelemisen luoda realismia (hyvä esimerkki ärsyttävän riistanvartijan jäykkä olemus kieltäessään miehiltä tulentekoa metsässä kättään heiluttaen. Niskanen on varmasti tajunnut, että antaa sen olla tommonen. Tuntuu että tätä ihmisen todistamista varten elokuva on keksitty.

2. Palmun erehdys
Joo, kyllä se hyvä on. Ehkä dynaamisimpia elokuvia kerronnaltaan ikinä Suomessa. Olikos muuten Kaasua yhtä hyvä? Pitää sekin katsoa uudelleen…

3. Maa on syntinen laulu
Vaikuttavaa ihon, ruumiillisuuden, kömpelyyden ja ihmisen suoran lähestymisen estetiikkaa, jota en ole nähnyt missään muussa teoksessa ikinä. Teki suuremman vaikutuksen kuin Mukan kirja joka taas ei tehnyt oikeastaan suurtakaan vaikutusta. Tässäkin kömpelö Surmanluotien tavoin muuttuu hyväksi (äidin hahmo lähinnä) ja ammattinäyttelijät olisivat pilanneet koko jutun.

Mutta tästä alkavat nyt vaikeat valinnat:
 
Ei yhtään Kaurismäkeä sittenkään vaikka Tulitikkutehtaan tyttö sen hienoimpana elokuvana ois lähellä valintaa. Mutta myrkytyskohtauksen käsikirjoituksellinen ongelma vie minulta vaikuttavuutta. Käsikirjoitukseen jää liikaa tahattomaksi tulkittavaa epätarkkuutta sen suhteen, onko Iiris tietämättään osaamaton myrkynkeittäjä myrkyn määrien suhteen ja on tappaessaankin reppana osamaton raukka eikä saa ihmistä hengiltä vai onko kyse kässärin lapsuksesta; tämä vie väistämättä tragedialta voimaa ja kun muuten Kaurismäen ilmaisu tässä elokuvassa viittaa juuri kohtalokkaaseen tragediaan niin epäselvyydestä syntyy latistava antiefekti; katsoja joutuu ikään kuin pelastamaan elokuvan avoimella tulkinnalla joka ei oikein istu muuten ankaraan elokuvaan – ja tunne siitä että näin joutuu tekemään riittää häiritsemään kokonaisuutta liikaa.

Paha maa on ainutlaatuisen vahva ja osaava elokuvana mutta sisällöltään tyhjä: yrittää imitoida asiallista vakavuutta mutta saa katsojat lopulta vain kerääntymään ”yhteiskuntaruumiin” ympärille ja kauhistelemaan passiivisesti ihmisten pahoinvointia; yleistää häiritsevällä tavalla liikaa syitä ja seurauksia, esim. opettajan päihdeongelmassa; luo (tahtomattaan) valheellisen vaikutelman sosiaalisesta vastuullisuudesta. Pölyimurikauppiaan tarina olisi ollut hieno pieni elokuva itsessään.

Valkoinen peura ei ole minua koskaan sävähdyttänyt hirveästi. Minulle se tuntuu aivan liikaa tyylittelyltä ollakseen lopulta tarpeeksi vaikuttava.

Jos tv-sarjoja sais valita, laittaisin JP Siilin 0 toleranssin: se on vaikuttavan uniikki idea kasvattamisen mahdottomuudesta ja tyhjän kauhusta nykymaailmassa; aina ajankohtainen; provosoiva ja tehokas. Loppu on vaikuttava: eteneekö yhteisö tuhoon vai rakentavaa havahtumiseen; kysyy melkeinpä niitzeläisen kysymyksen: ovatko lapsemme vieraita humanismia ja ihmisyyttämme haastavasta tuntemattomasta ajasta? Siilin tärkein teos. Jos Paha maa kauhistelee etäännyttävällä taituruudella, tämä tulee suoraan kohti. Mutta tosiaan: 8 surmanluotiahan on tv-sarja/elokuva!

Siis 0 toleranssi on 4. valintani!

5. Taulukauppiaat
Melkein täydellinen. (Vain loppu ontuu, vaikka ei onneksi pilaa Tulitikkutehtaan tytön lailla kokonaisvaikutelmaa.) Erityisesti yksi kohtaus todisti tekijöiden osaavuuden rakentaa pienistä liikkeistä suuria tunteita ja suurta elokuvaa. Kun taiteilija Luukkonen vierailee tyttärensä luona, tytär muistelee kummallisuuttaan alakoulun luokkakuvassa. ”Kyllä kyllä…” tokaisee Luukkonen ja liikuttuu sen verran, että sen juuri huomaa. Jos pitäydytään vain suomalaisessa elokuvassa, enpä muista sitten Surmanluotien, Syntisen laulun tai Tulitikkutehtaan tytön nähneeni niin hienoviritteisesti rekisteröityä ihmisen liikettä, käyttäytymistä ja tunnetta. Dokumenteista tulee mieleeni vain hieno Reindeerspotting… Ja nyt puhun suomalaisista elokuvista pelkästään siksi, että muuten vertailujen lista kävisi turhan pitkäksi, en siksi, että suomalaista elokuvaa pitäisi jotenkin väheksyä muodostamalla siitä alempi luokkansa. Ja dialogi iskee! Kertakaikkiaan.

Mutta valitettavasti tosiaan loppu ontuu. Tarkalleen lottokuponkien täytöstä lähtien. Erityisesti taiteilija Luukkosen katoaminen on elokuvan realistiseen ja dokumentaariseen tyyliin nähden epäuskottava; ikään kuin tekijät eivät olisi malttanneet pitää näppejään irti taiteesta. Kaurismäen romantiikassa tai Antonionin eksistentiaalisissa maisemissa tällainen jättämällä vapauttaminen olisi toiminut, nyt siihen ei vain näiden dokumentaarisen tosilta tuntuvien ja todesti reagoivien henkilöiden kohdalla usko. Loppukohtauksessa heidän toimintansa maistuu liikaa kirjoitetulta, jopa abstraktilta. Ollakseen elokuvan kokonaisuuden kanssa tasapainoinen Luukkosen kummallinen lähtö vaatisi esimerkiksi otoksia armeijaan lähtevän Tonin uskottavista reaktioista katoamisen suhteen. Nyt viimeiset otokset hymyä kareilevasta Tonista ovat kummallisia. Tai olisivat edes lähteneet huoltoasemalta yhdessä teiden erotessa myöhemmin… Tällaista vihjailulla flirttailua taiteen kanssa ei olisi tarvittu. Harmillista huolimattomuutta muuten niin vakuuttavassa elokuvassa.

Mutta ansaitsee paikkansa suomalaisten klassikkojen rinnalla. Ja Cannesmenestyksensä.

(4. ja 5. voisivat ehkä vaihtaa paikkaa…)

pistän tähän vielä tuo edellisessä tekstissä mainitun blogini maailmanlistan niin näette mihin joukkoon Surmanluodit asettuu minulla:

Ensin tiivistys laatukriteereistäni:

a) kestänyt aikaa sisällön, muodon,tyylitajun tai sävyn suhteen

b) innovatiivisuus muodon tai sisällön suhteen (a menee minulla pääsääntöisesti tämän ohi: esim. Ihmeellinen on elämä, Nosferatu tai Andalusialainen koira nokittaa tällä logiikalla Citizen Kanen)

c) kiinnostavat ristiriidat (myös mahdollisesti tahattomat)

d) kyky näyttää välineellä jotain erityistä abstraktia ja oleellista olemisesta; tunne elokuvavälineen oleellisesta kokemisesta voimakas

e) ”yllättävä” tai raikas asenne välineeseen

Mutta ihan ensin on tietenkin otettava kantaa CITIZEN KANEEN.

Kohtien b ja e vuoksi Citizen Kane on mielestäni juuri menestynyt. Welles ei välitä edes maskeerauksestaan kunnolla koska ei piittaa realismista vaan välineellä leikkimisestä ja sen hän itsekin on sanonut: elokuva on hänelle kuin leikkijuna lapselle. Hän tekee ”karikatyyria” henkilöhahmostaan ja uskallan ajatella että myös josain mielessä elokuvan muodosta sinänsä. Taide saa hänellä näkyä ja tässä Kane on edellä aikaansa. Siis varhaista metaelokuvaa. Toisaalta voi ajatella, että oikeanlainen persoona on Wellesissä osunut elokuvataiteen evoluutiossa oikeaan aikaan ja paikkaan; hän ei suinkaan keksinyt tyhjästä syvätärkkaa tilan käyttöä. Metataso voi siis olla myös väistämätön evoluution tulos, kun väline ei enää voi olla viittaamatta itseensä edetessään ”äärimmäisyyteensä”. Ja metatasoja kriitikot ja teoreetikot tietenkin rakastavat; suuri taide näyttää muotonsa, kuten Esa Kirkkopelto sanoo (itselleni tuolla metailulla ei enää ole merkitystä; aikansa kutakin). Uskon että juuri tämä metaefekti on kannatellut Kanea näihin päiviin. Mutta: se on myös Citizen Kanen heikkous ja syy siihen, miksi se ei mielestäni sittenkään ole ihan kestänyt aikaa: nyt se tuntuu minusta alleviivaavalta välineen symbolisessa ja metaforisessa korostuksessa. Esimerkiksi hahmojen pienuus suhteessa lavasteisiin takkakohtauksessa kun Kanen identiteetti alkaa hälventyä ”universumiinsa” ja hänen äänensä liueta omaan kaikuunsa sekä korostunut syvätarkkuus tuntuvat nyt jotenkin liian paljon aikalaisinnovaatioilta, jotka särähtävät ainakin omaan nykykatsojan ”korvaani”. Tuntuu ettei Wellesin aikalaisinnovatiivisuus enää jaksa tehdä omaa mieltäni eläytyväksi tai kekseliääksi, vain etäisen ihailevaksi. Minulle Kane on kivettynyt fossiiliksi evolutiiviseen paikkaansa. Ja se, että eletty ja koettu saa minut löytämään itseni jonkin innostavan ääreltä, on ainakin itselleni suuren taiteen merkki, ei itseensä viittaavuus ja keinojen näkyvyys sinänsä. Näistä syistä Citizen Kane ei ole listallani.

Ja nyt siihen listaan (joka ei ole laadittu paremmuusjärjestyksessä):

PSYKO (a,e; luo uuden näköistä elokuvaa 50 luvulta 60 luvulle siirryttäessä ja tässä populaari ja taide lyövät kättä uniikilla tavalla (tarkoittaa minulle lähinnä keskeisiä Normankohtauksia); Anthony Perkins ensimmäisiä moderneja mieshahmoja kun vertaa vaikkapa samankin elokuvan sisällä muihin miehiin; olemiseen havahaduttava vaikuttavuudessaan ja siksi myös surrealistinen ilman surrealismin ohjelmallisuutta; ainut aidosti itseäni koskettava Hitchcock; ks. blogikirjoituksen 21 alaviite)

LAITTOMAT; BANDE À PART (a,b,e; ks. blogikirjoitus 134)

PUSHER 2 (b,d; hieno antropologinen tutkielma rikollisesta alakulttuurista; tässä näytetään miten elokuvan pidäkkeetöntä herkkyyttä kuuluu käyttää ihmisen käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen kuvaamiseen; tekijänsä tähän asti vaikuttavin elokuva)

A WOMAN UNDER THE INFLUENCE (d; elokuvan nimi ei koske vain sen naishahmoa vaan myös katsojaa mitä suurimmassa määrin; vain elokuva välineenä mahdollistaa mielestäni tällaisen herkkyyden, intiimiyden ja kontaktin jossa näyttämö tuntuu katoavan elokuvan tekijöiden ja katsojan väliltä; lopputekstien aikana kulkeva kohtaus summaa hienosti elokuvan sisältöä; ks. blogikirjoitus 21)

ANDREI RUBLEV (a,d)

IHMEELLINEN ON ELÄMÄ (a; tarinan filosofinen ydin on absoluuttisen kestävä; tunnerekisteri uskottava ja kestänyt aikaa paremmin kuin ehkä mikään muu aikakautensa teos; ks. blogikirjoitukset 101, 129 ja 146 )

8 SURMANLUOTIA (a,d; ei kaipaa suomikorttia ollakseen maailman parhaiden joukossa; tämä kilpailee tästä paikasta Maa on syntinen laulun kanssa. Kummassakin ymmärretty että pitää lakata jossain vaiheessa ohjaamasta todellisuutta; kylänmiesten amatööriys näyttelijöinä käytetty haluaisin sanoa nerokkaasti hyväksi eikä sorruttu liikaan hiomiseen)

LILJA 4-EVER (d; tätä katsoessa tuntuu, että realismin taide on löydetty uudelleen, että se on pelastettu takaisin tehtävälleen: haluun kertoa tärkeä tarina muotoon kietoutumatta ja puhutella katsojaa ilman älyllistä etäisyyttä aiheeseen; kykenee käsittelemään sekä yleistä että yksityistä totuutta ja tuntuu saavan täyden merkityksensä vasta katsojan tietoisuudessa ja valinnoissa: täysin paatunut ihminen käyttää näitä tyttöjä hyväkseen tämänkin elokuvan nähtyään, mutta jos vähänkin epäilevä saadaan tuntemaan jotain, edes häpeämään itseään tai jopa lopettamaan tai päättäjä ajattelemaan kansankodin porsaanreikiä tai mallikansalainen tuntemaan kotimaansa vieraaksi, uskon että elokuvan tekijä tuntee onnistuneensa; lopun pakahduttavat välähdykset toisesta mahdollisesta maailmasta nostavat elokuvan vielä aiheensakin yläpuolelle, idean kirkkauteen; pateettinen olematta falski)

JULMA MAA (a,d; vaikuttava ja pakottoman runollinen atmosfääri; realismi ja metaforisuus soivat yhteen, ovat ikään kuin yhtä elementtiä; teoreettinen ja kirjallinen mutta silti puhdasta elokuvaa ja voimakkaasti elämyksellinen; Lost in translationin tavoin tätäkin voi syyttää ehkä ohuehkoksi, mutta juuri siinä on osa tämänkin elokuvan vaikuttavuutta)

TAKSIKUSKI (a,c; tämän elokuvan voima syntyy mielestäni sen hämmentävästä ristiriidasta: jos siinä olisi selkeästi humaani, siis päähenkilöönsä kriittisesti suhtautuva vire, se ei olisi niin vaikuttava; mieleeni hiipii aina ajatus, että tätä ristiriitaa on yritetty ratkaista tulkitsemalla elokuva ja sen päähenkilö itseään filosofisemmaksi, asettamalla ne eksistentialismin piiriin, ja että sen arvostus perustuukin ylevöittävään väärintulkintaan; ehkä tämä olisi katsottava ja Travis ymmärrettävä vain banaalisti, suoraviivaisesti; aseiden fetisointi hämmentää; ks. blogikirjoitus 91)

NOSTFERATU, ANDALUCIALAIEN KOIRA, BREAKING THE WAVES; NEW WORLD, LOST IN TRANSLATION ja moent muut ovat kans ihan kulman takana (blogissani lisää näitä kandeja, siis hume09.blogit.fi: blogistin 10 parasta elokuvaa)

Mitä Tuntemattomaan sotilaaseen tulee, olen Kinnusen kanssa samaa mieltä. Elokuvana se on teatraalinen ja kiinnittyy suomalaiseen yhtenäiskulttuuriin, niin että ulkomailla sille tuskin ymmärrystä heruisi. Suomalaispohjalta sen kyllä mielellään katsoo kerran, ehkä parikin, mutta sen jankuttaminen itsenäisyyspäivänä on heikon kansallisen itsetunnon keinotekoista pönkittämistä.

Mielestäni Tulion leffoissa on monta parempaa kuin Sensuela, joten olen ajatellut että sen äänestäminen top kymppiin on ollut jonkinlainen kriitikoiden sisäpiiritsoukki. Tietysti asian voi nähdä niinkin, että häpeämättömyydessään ja rohkeudessaan se on ollut jonkinlainen tienraivaaja – tosin epäonnistunut. Mutta kyllä Suomessa muitakin tienraivaajia löytyy, mutta ehkä vähän eri teiden.

Komedian äänestäminen voittajaksi on sinänsä epätavallista ottaen huomioon kriitikkokunnan yleisnihkeän suhtautumisen komediaan jonkinlaisena b-luokan lajityyppinä. Sen verran näistä asioista tiedän, että komedia on elokuvan ja teatterin vaikeimpia, kenties vaikein ja vaativin lajityyppi. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin spedeilyä tai pekkoilua minkään arvoisena, koska ne on toteutettu yhtä vasemmalla kädellä, kuin minä kriitikot komediaa ylipäänsä pitävät.

Komedia on laijtyyppinä kunnioitettava, mutta kunnioitusta vaatii myös sellaisen tekeminen, aivan erityistä kunnioitusta ja vakavasti ottamista toisin kuin Suomessa usein on tapana. Kaksi ensimmäistä Palmua suoriutuu tehtävästä hyvin.

Mielestäni ”Lentävä kalakukko” -ja Palmu leffojen tasoero on kuin veteenpiirretty viiva. Näin siis globaalissa katsannossa, jossa suomalainen elokuva pärjää yhtä hyvin kuin Suomen jalkapallomaajoukkue kansainvälisellä tasolla.

Tuntematon ei ole minulle ikinä oikein hirveasti kolahtanut, ei vanha eikä uusi (eikä se johdu siitä että esitetään paljon, kyllä Ihmeellinen on elämääkin esitetään ja sen laatu ei siitä minulle huonoksi muutu). Mutta yhden suomalaisen unohdin kun tein omaa listaani: Mantilan Neitoperho on aika omintakeinen ja hieno suoritus.

Lukaisin päivänä muutamana Tommi Uschanovin kirjan Miksi Suomi on Suomi. Uschanov käy läpi esimerkkejä muistiharhoista ja käyttää yhtenä esimerkkinä sitä, että Tuntematon sotilas (erit. Laineen) tulisi joka itsenäisyyspäivä televisiosta ja olisi tullut ”aina”. Hannu Raittila väitti 2004 kirjoittamassaan tekstissä, että Tuntematon sotilas on tullut televisiosta jo 30 vuotta itsenäisyyspäivänä. Uschanovin mukaan Laineen Tuntematonta oli tuolloin esitetty televisiossa vasta neljänä peräkkäisenä vuonna.

Elonet vahvistaa Uschanovin väitteen. Laineen tuntematonta on esitetty vuodesta 2000 lähtien itsenäisyyspäivänä televisiossa. Sitä ennen kerran -70-luvulla (vuonna -73) ja kerran -90-luvulla (-93). Mollbergin Tuntematon on esitetty juhlapäivänä ainoastaan 1997.

Kymmenen vuotta on kiistämättä pitkä aika (varsinkin nuoresta), mutta onko se ”joka itsenäisyyspäivä” tai ”jankuttamista itsenäisyyspäivänä” :)

Toisaalta, ainakin minun mielestäni Laineen Tuntematon esitettiin 80-luvulla joka itsenäisyyspäivä Kino-Karjalassa Joensuussa. Todistusaineistoa ei ole.

Laineen Tuntemattoman tv-esitykset: http://bitly.com/SfAfVX
Mollbergin Tuntemattoman tv-esitykset: http://bit.ly/RxpbFE

Tuntematon sotilas on ollut valmistumisestaan saakka kaupallisessa teatterilevityksessä, ja sitä myös näytettiin vuosikymmeniä jatkuvasti sopivien tilaisuuksien tullen. Video- ja dvd-julkaisujen myötä teatterikysyntä tietenkin hiipui. Orionissakin esitettiin Tuntematonta itsenäisyyspäivänä toisinaan, kunnes tv otti sen tavakseen.

Tämä pitää paikkansa. Oma teoriani on juuri, että paikkansapitävästä muistosta, jossa elokuvaa on esitetty teatterilevityksessä kymmeniä vuosia, on Raittilan mielessä muodostunut valemuisto, että kyseessä on ollut kaikki nämä vuodet nimenomaan TV-esitys.

Myös kaikki mitä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan teatraalisuudesta, jne., sanotaan, pitää paikkansa. Viime itsenäisyyspäivä oli minulle mieleenpainuvin kokemus siitä. Olin Töölön sairaalan vaarallisten tapaturmien osastolla vakavasti vammautuneena liikennetapaturman uhrina, ja tv oli koko itsenäisyyspäivän auki. En katso tv:tä enkä katsonut silloinkaan, mutta Tuntematonta sotilasta voi seurata pelkän ääniraidan kautta. Lauloin mukana ”Elämää juoksuhaudoissa”, ja meidän kaikkien tuskanhuudot miksautuivat saumattomasti elokuvan ääniraitaan. Kukaan osastolla ei muuten voivotellut tilannettaan vaan suhtautui asioihin huumorilla, kuten Edvinin Tuntemattomassakin. Tuo tilanne oli äärimmäinen testi elokuvalle, jossa on kyse siitä, miten kansa kohtaa murskaavan onnettomuuden ja kuoleman vaaran. Falskius olisi paljastunut. Edvinin teatraalisuus, pelleily ja dramatisointi kuitenkin palvelee aitoa pohjatunnetta. Elokuvassa on suomalaisen elokuvan väkevin avaus. Sibeliuskaan ei ole muuttunut kliseeksi. Se kertoo hengestä, jota on mahdotonta musertaa.

Huomasin juuri mielenkiintoisen asian liittyen tämän vuoden Tuntemattoman sotilaan televisiointiin. Sen lisäksi, että Yle esittää niin Laineen (1955) kuin Mollbergin (1985) Tuntemattomat sotilaan, Yle ei myöskään noudata sovittuja sääntöjä ikärajojen suhteen.

Laineen Tuntemattoman ikäraja on 16 (Meku: http://bit.ly/Ygnjr9 Ylen mukaan 12: http://bit.ly/TxsuiA ) ja se esitetään itsenäisyyspäivänä TV1-kanavalla klo 14.05 alkaen ja Mollbergin Tuntematon (K12 http://bit.ly/Ygog2O ) esitetään Yle Teemalla klo 21.00 alkaen.

Televisiokanavat ovat allekirjoittaneet ikärajojen osalta käytännesäännöt (http://bit.ly/UxcP2D ), joiden mukaan K12-ikärajan ohjelmia saa esittää vasta klo 17 jälkeen ja K16-kuvaohjelmia vasta klo 21 jälkeen.

Laineen Tuntematon sotilas on joko elokuvataiteena tai kansallisesti merkittävänä teoksena sellainen, ettei sitä normaalisäännöt koske…. Saa nähdä valvooko MEKU.