Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kaappari-elokuva: totta, tarua vai silkkaa sikailua, osa 2: Kari Hietalahti surkuhupaisuuden huippuna

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 18.1.2013 18:01

Odotin Kaapparia poikkeuksellisella mielenkiinnolla, koska Kari Hietalahti on parhaimmillaan paitsi erinomainen, myös Suomessa ainutlaatuinen näyttelijä. Hän osaa tehdä traagisen ja koomisen omalla tyylillään virittäen niiden ristiriitaan svengin, johon kukaan muu meillä ei kykene. Luvassa oli Hietalahden ensimmäinen elokuvapäärooli, ja se antoi mahdollisuuksia vaikka mihin. Sisään teatteriin astuessani en tiennyt, onko Kaappari draama, jännityselokuva vai komedia. Se olisi voinut olla kaikkea.

Valitettavasti en tiedä vieläkään. Elokuvan näkeminen ei ainakaan auttanut.

Kaappari on sekasotku, jonka kerronta ja tyylilaji eivät tiedä suuntaansa sen enempää kuin elokuvan Aarno Lamminparraskaan. Kyseessä on siis tositarinaan perustuva elokuva Lamminpartaan lentokonekaappauksesta vuonna 1978.

Suuri heikkous on nimenomaan Lamminpartaan jääminen liki statistiksi omassa tarinassaan. Emme opi hänestä juuri mitään.

Tosin aivan lopussa Hietalahti saa melkein lunastaa lupaukset. Hienoimmassa kohtauksessa, surkuhupaisan kaappauksen loppusuoralla Lamminparras vaikeroi wc-pöntöllä ja yrittää samalla käsipeilin avulla kurkkia, juonivatko lentokoneessa vielä olevat panttivangit häntä vastaan. Kohtaus saattaa kuulostaa vessahuumorilta, mutta se tuntuu todelliselta – siis surulliselta. Hietalahti muistuttaa hetkeksi siitä, että ihmisiäkin on olemassa. Muuten leffa on täynnä karkeita karikatyyrejä.

Elokuvan kolmas näytös siis haluaa kääntyä kohtalokkaaksi, mutta ei se enää auta. Tsembalot ovat liian pitkällä (tuota termiä muuten käytetään tässä vuoteen 1978 sijoittuvassa tarinassa), meno ei tästä vakavoidu.

Kuten edellisessä Kaappari-bloggauksessani totesin, muutama sivu Lauri Puintilan kirjaa kertoo Lamminpartaasta enemmän kuin koko elokuva.

Mutta mikä ihme tätä lentokonekaappaukseen ryhtyvää miestä riivaa? Minkä elokuva antaa motiiviksi teolle?

Jäin ihmettelemään asiaa.

Olin tyhmä, enkä tajunnut sitä, ennen kuin luin Demarin filmikriitikon Rane Aunimon elokuvasta kirjoittaman twitter-kommentin.

Kaappari-elokuvan ainoa pahis ja riivaaja on epäonnistuneen yrittäjä-Lamminpartaan nalkuttava vaimo. Hän on tehnyt miehestään surkean rääpäleen. Silti mies kaipaa vaimon luo. Hän on enemmän kontrollia pitävä Aarnon äiti kuin elämänkumppani, vaimo. (Puintilan kirjasta ei näin kipeää vaikutelmaa synny.)

Kaiken takana on siis nainen, superluuserin jalat maahan vaativa vaimo. Tuo naisolento on itse perkele.

Kummallinen elokuva suorastaan janoaa freudilaista tulkintaa.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

En ole vielä Kaapparia nähnyt, mutta Rane Aunimon kommentti herättää kiinnostusta. Onko kukaan muu kiinnittänyt huomiota siihen, että 2000-luvun suomalaisen elokuvan perushahmo on pirttihirmu? Jopa romanttisessa komediassa. Justiina elää.

Uusien elokuvien pirttuhirmuista tuli ensimmäiseksi mieleen Matleena Kuusniemen hahmo Vuosaaressa.

Vuosaari-elokuvan pahin naishahmo ei ole mielestäni Matleena Kuusnimen rouva vaan Meri Nenosen esittämä juopotteleva äiti joka vie poikansa koiran piikille. Pojalle ei leffan lopussakaan annettu valon pilkahdusta päinvastoin kuin Vuosaaren muille henkilöhahmoille.

Olikohan Vuosaaressa yhtään edes hieman sympaattista naishahmoa?

Kuusniemen ja Nenosen lisäksi oli Laura Birn miesystäväänsä halveksivana ja hyväksikäyttävänä narkkarina, Amanda Pilke todellisuudentajunsa kadottaneena teinipissiksenä, koulukiusatun venäläispojan miesten perässä juokseva äiti, jne.

Oli siinä sentään se syöpään kuoleva nainen, joka sai sympatiat puolelleen, koska oli kuolemassa syöpään.

Olisi mielenkiintoista saada Kinnuselta arvio tästä vielä toistaiseksi nähtävästä dokumentista.
Dokumenttiprojekti: Suurlähettiläs
Tanskalaisen Mads Büggerin ihmeelliset seikkailut Keski-Afrikan tasavallassa. O: Mats Brugge. T: Cine Works Koskinen & Rossi Oy.
http://areena.yle.fi/tv/1772022

HaMi, kirjoitin Suurlähettiläs / The Ambassadorista kun se esitettiin R&A-elokuvafestivaalilla.

”Todella hauska, todella kuumottava, sangen epäkorrekti elokuva – ja mikä pahinta, totta. Tanskalainen Mads Brugge ostaa pimeiltä markkinoilta afrikkalaisvaltion diplomaatin paperit ja yrittää päästä veritimanttibisnekseen Keski-Afrikan tasavallassa. Nähtyäni elokuvan Karlovy Varyn festareilla twiittasin jotain sentyylistä, että ”Werner Herzog kohtaa Barbet Schoroederin Idi Amin Dadan ja Sacha Baron Cohenin”. Kuiva huumori siis Herzogia, Afrikka-painajainen kuin nerokkaasta Idi Amin-dokkarista ja Bruggen hävyttömyys ja pokka kuin Baron Cohenia. Ällistyttävä teos jää dokumenttielokuvan historiaan.”

Totuudellisuudessa on tietysti aina hieman mietittävää ja joitain kohtauksia on varmasti leikattu ”luovasti”. Mutta mitäpä hyvää dokumenttielokuvaa ei.

https://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/poimintoja-rakkautta-anarkiaa-2012-festivaalin-ohjelmistosta-osa-2

Näitä luetaan juuri nyt