Kaappari-elokuva: totta, tarua vai silkkaa sikailua, osa 1: elokuvan terveiset Aarno Raniselle

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tänään ensi-iltaan tulleen Kaapparin suhde todellisuuteen on vähintäänkin ongelmallinen. Aleksi Mäkelän ohjaamaa elokuvaa myydään ”fiktiivisenä tositarinana” siitä, kun Aarno Lamminparras kaappasi Finnairin lennon syyskuussa 1978. Mitä se tarkoittaa?

On kuvaavaa, että tapahtumat onkin siirretty pääsiäiseen 1978. Miksi? Koska se mahdollistaa munavitsien kertomisen.

Kaapparista on kai tehty farssia. Ihmiset ovat ainakin hirveän hassuja, jos eivät sentään hauskoja. Aake Kalliala ja Jussi Vatanen ovat lentäjät, jotka heittävät läppää, vaikka ase on ohimolla.

Kun presidentti Kekkonen saa kuulla kaappauksesta, näemme Tamminiemen pihalla dementoituneen sketsihahmon, joka leikkii koiran kanssa ja jota tosimaailma ei voisi vähempää kiinnostaa. (Tämä kuulostaa mauttomuudessaan jo hauskalta. Katsokaa elokuva, niin tiedätte, onko se sitä.)

Kari Hietalahden näyttelemä Lamminparras on taas känninen luuseri, jonka surkeudessa ja sössimisessä on olevinaan jotain hyvin hupaisaa. Epäselväksi jäi, mistä elokuva haluaa kertoa ja mitä.

Elokuvassa on peruspelleilyn ohella myös paljon sellaisia seikkoja, jotka perustuvat tositapaukseen. Nämä ainekset taas eivät ainakaan palvele elokuvan kerrontaa. Koska Lamminpartaan teko sinänsä oli päätön ja monet hänen ratkaisuistaan absurdeja, katsoja ei voi tietää, mikä on tosiasioihin perustuvaa ja mikä keksittyä – ellei ole perehtynyt tapaukseen lukemalla siitä aiemmin lehtijuttuja (Ylioppilaslehdessä oli paras) tai Lauri Puintilan kirjaa, johon elokuvan sanotaan pohjautuvan. Kirja on helppolukuinen, ehkä hieman hutaisten koottu, mutta hyvin vetävä. Muutama sivu sen alkupuolelta kertoo Lamminpartaasta ihmisenä enemmän kuin koko pitkä elokuva.

Ehkä merkillisin toden ja keksityn sekasotku on lennolla mukana oleva musiikin ammattilaisten kaksikko. Tosielämässä Lamminpartaan tekoa todistivat matkustamossa Monica Aspelund ja Aarno Raninen. Heillä oli taas kerran euroviisukiireitä. Aspelund oli menestyslaulaja ja julkisuuden henkilö, säveltäjä Raninen muutenkin tärkeä hahmo suomalaisessa musiikkimaailmassa.

Elokuvassa kohtaamme kuitenkin musiikkialalta kaksi riemuidioottia. Nainen on vain höhlä. Viisuasioilla brassaileva mieshahmo (Juho Milonoff) taas on lipevän omahyväinen ja vaaran uhatessa uskomattoman itsekeskeinen pelkuri, joka asettaa kaikki muut vaaraan pelastautuakseen itse.

Kyseessä on tietysti karikatyyri ja kirjoitettu, keksitty tyyppi – jep. Kaapparin pohjautuminen Puintilan kirjaan on kuitenkin keskeinen osa markkinointia – nyt kirjaa myydään elokuvan siivellä, ja kirjalla väkevöidään elokuvan todellisuuspohjaa. ”Uskomattomia tositapahtumia uskottavasti myötäilevä, fiktiivinen draamaelokuva” on tuotantoyhtiön virallinen määritelmä. Se tekee Kaapparista väistämättä avainelokuvan, jonka hahmoilla on vastineensa tosielämässä.

Miksi elokuva siis antaa ymmärtää, että Aarne Raninen olisi tuollainen inha sika?

Olisiko ehkä kannattanut tehdä hieman selkeämpi ero todellisiin tapahtumiin?