Julma Schjerfbeck-arvio myös muistuttaa kainosti, että taiteen voi nähdä eri kulmista
Mietin paljon The Guardianin Helene Schjerfbeck-arvostelua. Suuressa ja etenkin taidemaailman kannalta arvovaltaisimmassa brittilehdessä haukuttiin Schjerfbeckin lauantaina avautuva näyttely pystyyn. Tuosta vain! Miten se kehtaa!
Aiheesta on kirjoitettu jo useissa suomalaismediassa, ja heinäkuinen kesäsomeni on ollut sitä pullollaan.
Tapaus todistaa miten paljon ja laajasti, suuntaan sekä toiseen, suomalaiset voivat innostua ulkomaisen auktoriteetin huomiosta.
Näkisin reaktioita olevan suunnilleen kolme: ai miten kamalaa, ai miten kreisiä ja mitä väliä.
Lähdetään nyt siitä, että Jonathan Jones ei ole trollausmielessä liikenteessä. Hän on arviossaan suorasanainen, kohtuutonkin, harmillisen pinnallinen, mutta tuskin tiesi miten pienessä Suomessa suhtaudutaan omiin taiteilijoihin – ja jos olisi tiennyt, tuskin olisi millään tavalla jaksanut välittää siitä. Jones vain purki tuntojaan, olkoonkin kritiikki pitelemättömässä negatiivisuudessaan hyvin lähellä parodiaa.
Arvovaltaa piisaa. Jones on erittäin tunnettu (ja kiistelty) taidekriitikko, joka on ollut muun muassa Turner-palkinnon raadissa.
Tuohtumus on ymmärrettävää. Jonesin tapa nähdä Schjerfbeckin taide on vähintään yllättävä. Kritiikistä on myös helppo päätellä, että kirjoittajan positio on korkea ja hän on tästä tietoinen. Kun kärsineen taiteilijan herkkä ilmaisu – jonka painotuksia ahdistuksen ja fyysisen rapistumisen suuntiin Jones vielä kehtaa erikseen moittia – kohtaa tällaisen hybriksen, kai nyt Schjerfbeckin ihailijalta saakin palaa käämit.
Myös sarkastinen luenta on ymmärrettävää. Kyllä siinä huumorin määritelmä täyttyy, kun ulkomainen asiantuntija katsoo Suomessa klassikoksi ja monoliitiksi määrittynyttä taiteilijaa, meidän kansallisaarrettamme, ja arvioi että eipä ole kummoinen. Arvio on vieläpä ronskeja yleistyksiä kaihtamaton ja tyyliltään puolihuolimaton tölväisy. Jones kirjoittaa taiteilijasta kuin tämä olisi jo pahainen aloittelija, vaikka Schjerfbeckin kuolemastakin on jo 73 vuotta. Ei ole liioittelua lukea Jonesin tekstistä myös kolonialistisia sävyjä. Kriitikon mukaan ankea Schjerfbeck olisi pitänyt unohtaa taidehistorian hämäriin. Tämähän on groteskiudessaan kuin joku laadukkaan sketsisarjan vinoilu ylimielisille kriitikoille!
Itse kuvittelin Jonesille sisäisen monologin, jossa hän toteaa, että hei mun kaanonissa on nyt ihan tarpeeksi miserabilismia etenkin tälle kesälle, älkää tuoko lisää please, kusihätä, ehdinkö nyt lähettää tän arvion toimitukseen vai pitääkö saakeli lähteä ensin vessaan alas täältä kartanon norsunluutornista, sitä paitsi en jaksa ajatella muuta kuin niitä Jaguarin puskuriin tulleita naarmuja että missä ne saisi halvalla korjattua ja anoppikin tulossa kylään ennen brexitiä.
Ehkä tässä kuvitelmassa vähän heijastan suhdettani siihen, mitä näin huitelevan arvion inhimilliselle taustalle luen. Filtterinsä kullakin. Kai niin taidetta kuin kriitikonkin ilmaisua saa katsoa useista kulmista. Täytyy myös todeta: suomalaisnäkökulmasta on freesiä, kun joku kriitikko moittii synkkyyttä, jota meillä yhä pidetään usein ikään kuin vakavastiotettavuuden merkkinä, jollaista ei voi väärentää.
Enkä usko että Schjerfbeck – jonka taiteesta itse suuresti nautin – kärsii tästä arviosta edes Britanniassa. Eräs asia, jossa Suomi saa katsoa Lontoon suuntaan ylöspäin on nimenomaan taidekritiikki. The Guardianin sisarlehti, sunnuntaisin ilmestyvä The Observer julkasi jo aiemmin pitkän, syvemmän ja kehuvan arvion Schjerfbeckin näyttelystä. Kate Kellawayn kirjoitus on saanut näköjään 28-kertaisen määrän Facebook-jakoja verrattuna Jonesin päiväkirjamaiseen purkaukseen.
Britannia on maa, jossa taiteesta voi olla eriäviä näkemyksiä, jopa saman median sisällä.