Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Jos rakastat: Neil Hardwickin elokuvamusikaali jää hyväksi yritykseksi

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 22.1.2010 09:01

Suomalainen musikaalielokuva? Iso, värikäs, romanttinen satu? Neil Hardwickin ohjaama Jos rakastat on niin sympaattinen projekti, että siitä todella haluaisi pitää. Mutta ei voi mitään, homma tökkii pahasti.

Kävin katsomassa elokuvan kutsuvierasnäytöksessä, jossa oli paikalla jopa rouva Tasavallan presidentti. Bristol oli tupaten täynnä loppiaisaattona.

Neil Hardwick on 1980-luvun saavutustensa vuoksi edelleen suunnilleen Suomen ansioitunein viihteentekijä, mutta kieltämättä epäilytti, kuinka hän pärjää ensimmäisen valkokangaselokuvansa parissa. Etenkin kun kyseessä on musikaali – mitä visuaalisin elokuvalaji.

Alku on kiinnostava ja kuvat kulkevat kohtuullisen hyvin. Veteraaninäyttelijöiden luottamus Hardwickiin näkyy. Useimmista ensikertalaisnäyttelijöistäkin Hardwick saa kiitettävästi irti.

Noin puolivälin jälkeen viimeisetkin fiilikset olivat mennyttä ja toivoin, että kunpa tämä päättyisi pian.

Sulattelun jälkeen olen yrittänyt jäsentää, mikä vikana.

– Elokuva ei ole näyttävä. Se on tehty liian pienellä rahalla suhteessa tavoitteisiin; rajoitteet tuntuvat koko ajan. Musikaalijaksoista lentoon lähtee vain pari (Jos tahdot niin ja se komea vedenalainen, jonka biisin unohdin jo). Useimmissa taustatanssijoiden koreografiat ovat väkinäistä veivaamista – tähän piti nyt vaan saada jotain tyyppejä pikkasen pyörimään? Motivoimattomuus tarttuu. Eikä kuva ei koskaan kasva konkreettista rajaustaan suuremmaksi ja se rajaus on näissä musikaalijaksoissa kovin ahdas.

– Elokuvassa soivat tunnetut suomalaiset rock- ja popbiisit. Mikä ettei, iskeväthän ne useimmat heti selkäytimeen. Mutta kun sanoitukset ja assosiaatiot ovat usein ihan eri maailmasta kuin tämän elokuvan tapahtumat ja tunnelmat! Se ei olisi ongelma, jos ristiriitoihin ei kiinnittäisi huomiota. Kun visuaalisuus ei vedä, ne todellakin nappaavat huomion. Usein vaikutelma on korni.

– Näytöksen alussa liikuttunut tuottaja Jarkko Hentula totesi, että tämä on fantasiaa, ei realismia. Samaa toistelivat päätähdet jonkun kanavan Aamu-tv:ssä toissa viikolla: satuahan tämä vain. Mutta fantasiassakin on oltava jonkinlaiset lainalaisuudet. Jos rakastat -elokuvan maailmassa on mahdollista kaikki, mikä kässärin mukaan pitää olla mahdollista. En tarkoita, että musikaalijaksojen pitäisi olla hillitympiä – päin vastoin – vaan muistinmenetyksen aikaskaalaa, syy-seuraus-suhteita, sitä miten ihmiset yleensä mihinkin asiaan reagoivat ja mitä he tekevät. Mitään ei ole ankkuroitu mihinkään. Kun kaikki on aika liibalaaba ja heipskukkuu, on mahdoton välittää. Tunteet eivät mene kuvan pintaa syvemmälle, kaikki on leikkiä.

– Kun musikaalikohtaukset olivat muutenkin vähän turhan erillisiä poikkeamia varsinaisessa kerronnassa, elokuvan hetkittäinen harppaaminen esimerkiksi pizza-, hampurilais- ja vuokra-automainokseksi särähti pahasti.

– Todella ikävä sanoa, mutta miespääosan Chike Ohanwe ei ole tämän roolin perusteella kovin hyvä näyttelijä.

– Ja mikä pahinta: itse stoori ei vedä. Katsojaa läpsitään naamalle paitsi kliseillä, myös todella laiskoilla deus ex machina -ratkaisuilla. Fantasiaa ja satua juu, mutta yli kaksituntisessa (mitäh!) elokuvassa on pakko olla joku selkäranka. Viimeiset reilut puoli tuntia sitä vain odottaa, että voisiko tuo saakelin törppö nyt antaa akalle anteeksi ja homma saataisiin pakettiin.

Nyt voidaan nillittää, että tämä ei ole minulle suunnattu elokuva. Totta, en ole suurin musikaalien ystävä. Silti Cherbourgin sateenvarjot on yksi maailman kolmesta parhaasta ja Moulin Rouge yksi viime vuosikymmenen riemastuttavimmista yllätyksistä.

Nostan kuvitteellista hattuani tekijöiden rohkeudelle, yritykselle ja suuruudenhulluudelle. Yhtään enempää en voi sanoa, kun jälkimmäinen tunti Bristolissa oli tuskainen.

On Jos rakastat (traileri) silti parempi kuin Rob Marshallin ”suurmusikaali” Nine, joka tulee ensi-iltaan helmikuun lopulla ja jossa näyttelevät muun muassa Daniel Day-Lewis, Penelope Cruz ja Nicole Kidman. Se oli silkkaa pystyynkuollutta kitschiä vailla sympaattisia piirteitä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

”Useimmissa taustatanssijoiden koreografiat ovat väkinäistä veivaamista – tähän piti nyt vaan saada jotain tyyppejä pikkasen pyörimään? Motivoimattomuus tarttuu.”

En ole elokuvaa nähnyt, mutta kaikissa trailereissa ja mainospätkissä olen kiinnittänyt huomiota juuri tuohon koreografioiden pökkelömäisyyteen ja innottomuuteen, joka tuntuu olevan samankaltaista joka kohtauksessa. Ja elokuvahan pitäisi tietysti arvioida kunnolla vasta sen jälkeen kun sen on nähnyt, mutta silti: jos minä olisi trailerintekijä, niin minä ainakin leikkaisin spotteihin niitä hienoimpia kohtauksia. Eli jos nämä veivaamiset ovat elokuvan hienointa musikaalisuutta niin ei hyvin mene.

Minäkin olin kerran näyttelyn avajaisissa, jossa oli paikalla itse Halonen. Teki elämästäni mielenkiintoisen. Kas kun et kertonut Hardwickin yksityiselämästä.

Noin vuosi sitten puhuit täällä ettet pidä juorujournalismista. 2010 – takinkäännön aika?

Parahin mikkop, en usko, että Halonen oli paikalla yksityishenkilönä, sillä ainakin hänet toivotettiin ennen esitystä erikseen tervetulleeksi (”Hyvät naiset ja herrat, arvoisa Tasavallan presidentti”, kuulutti mikrofoniin FS Filmin toimitusjohtaja, joka on muuten erehdyttävästi Aaron Eckhartin näköinen).

En ole aiemmin sattunut kutsuvierasnäytökseen, jota Tasavallan presidentti olisi kunnioittanut läsnäolollaan. Siksi seikka oli hyvinkin mainitsemisen arvoinen ja kertoo jotain (tähän) (kotimaiseen) elokuvaan kohdistuvasta kiinnostuksesta.

Näinpä tuon minäkin ja yhdyn moniin Kallen pointteihin. Harmittaa, koska periaatteessa diggaan musikaaleja huimasti, arvostan Neil Hardwickin saavutuksia ja oli hienoa, että tehdään maahanmuuttajan ja suomalaisen nuoren rakkaustarina – tällaiselle olisi tilausta. Siis aihe kiinnosti edeltäkäsin. Sääli tosiaan, että siitä tuli tällainen floppi. Itseäni tökki eniten se auto-onnettomuuden pelastusryhmän puhkeaminen laulamaan ja tanssimaan – aika kornia.

Kyllä minusta on aiheellista mainita se Tarja. Kuvastaahan se, mitä elokuvan tuottajat/markkinoijat (ja ehkäpä Tarja itsekin) ovat elokuvalta toivoneet ja odottaneet.

Erik T. osasi kritisoida konsertit löytämällä hyvät puolet. Sen takia hän oli hieno. Ei tarvinnut korostaa omaa kyvykkyyttään. Olisi kiva korostaa asiantuntemustaan muuten kuin löytämällä virheitä. Huonon itsetunnon merkki.

Kinnusen ansio on se, että osaa kirjoittaa tasavallan isolla ja presidentin pienellä – hieno kannanotto parlamentarismin puolesta.

Kauniisti sanottuna standardiarvostelu. Suomalainen koulu opettaa välttämään virheitä ja sitä kautta opettaa etsimään virheitä. Kinnunen on koulutuksensa ja kasvatuksensa lapsi.

Olisi hienoa löytää myönteistä eikä etsiä muista virheitä. Toivotan lämmintä onnea opettajana ja lasten kasvattajana.

Besserwisserit ovat kumma ilmiö.

.

Piroutte: ”Kauniisti sanottuna standardiarvostelu. Suomalainen koulu opettaa välttämään virheitä ja sitä kautta opettaa etsimään virheitä. Kinnunen on koulutuksensa ja kasvatuksensa lapsi.”

Tämähän on kiinnostava kommenti. Virheiden välttämistä tukevia faktoja löytyy mm. suomalaisesta urheilusta: jalkapallossa ja jääkiekossa kyllä puolustaminen ja maalivahtipeli toimii, mutta luovuus (luovuushan perustuu virheisiin, joista opitaan) puuttuu hyökkäyksestä kuten kylmäpäinen huippuosaaminen (maalien viimeistely). Löysikö kukaan Lordin Dark Floors- elokuvasta suomalaista arvostelua, jossa elokuvasta olisi löytynyt jotain vahvasti positiivista? Darkfloors on kuitenkin monessa suhteessa suunnan avaaja…

Pirouetten loistavalle kommentille löytyy vahvistusta tästä pelielokuvakeskustelusta:
https://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/metal-gear-solid-elokuva-jaihin-roskaa-ei-kannata-tehda

Missä ovat kommentit kuinka pelielokuva toimisi? Tappotyrmäystä kasapäin kuten kaikessa suomalaisessa ”kulttuurikeskustelussa”. Pelielokuvat ovat kuitenkin tulevaisuus ja taas Suomen osaksi jää tulla jälkijunassa (Suomessahan tunnutaan uusi asia hyväksyttävän vasta sitten, kun se on välttämättömyys).

”Kauniisti sanottuna standardiarvostelu. Suomalainen koulu opettaa välttämään virheitä ja sitä kautta opettaa etsimään virheitä. Kinnunen on koulutuksensa ja kasvatuksensa lapsi.

Olisi hienoa löytää myönteistä eikä etsiä muista virheitä. Toivotan lämmintä onnea opettajana ja lasten kasvattajana.

Besserwisserit ovat kumma ilmiö.”

Voi jehna, ei kriitikko ole mikään opettaja tai motivoija, kriitikkohan on vastuussa korkeintaan katsojille ja palkan maksajalle. Katsojalle täytyy kertoa onko pätkä omasta mielestä katsomisen arvoinen eikä yrittää saada Xanadua näyttämään Singin’ in the Rainilta.

Fiiniliini:

Jos rakastat on oman subjektiivisen kokemukseni mukaan pitkäveteinen elokuva. (Se on myös erittäin kaupallinen elokuva ja on saanut parissa viikossa 50 000 katsojaa.) Ja kuten sanottu, sponsoribrändien läsnäolo tosiaan jopa katkoo kerrontaa – se ei ole hyvä suunta.

En tunne vastuuta kirjoittaa kehuja elokuvasta josta en pidä, vaikka on nastaa, että tyylilajina kokeillaan jotain uutta.

Ehkä joku voisi perustaa blogin, jossa kehuttaisiin kaikki elokuvat? Palautteesta päätellen sellaiselle olisi tilausta!

Näitä luetaan juuri nyt